Rehtorska kertoi pitkälti. Kun kahvi juuri sattui olemaan ruokasalin pöydässä, pyysi hän Liinaakin juomaan. Liina huomasi hämärän jo lankeavan ja teki lähtöä. Silloin toi rehtorska hänelle kädessään kahvikupin, teevati kukkurallaan korppuja. Ja Liinan juodessa meni rehtorska neuvottelemaan rehtorin kanssa.
Niin, kyllähän se oli suuri työ ja kyllähän he juuri tarvitsivat tällaisen peitteen. Mutta eivät he voineet päättää asiaa näin yhtäkkiä. Satakaksikymmentä markkaa oli sentään suuri raha — olisi ollut edes sata. Ei, ei, ei se ollut paljon tuo satakaksikymmentäkään… Eikö nyt rouva Kamberg ostanut.
Liina tuli kadulle. Peite painoi hänen käsivarrellaan. Hän tunsi, ettei enää jaksaisi tänä päivänä. Raskaasti hän asteli raatihuonetta kohden, poikkesi pihamaalle ja astui alas portaita kellarikerrokseen.
Ylivahtimestari lepäsi keinutuolissa ja haukotteli, Ami polvellaan. Sigrid istui lampun ääressä, silmälasit vajonneina syvälle nenänpäähän, ja kutoi harmaita rannikkaita. He tulivat iloisiksi. Amin piti näyttää temppujaan ja vihdoin Vohlström nosti sen niskanahasta ilmaan.
— Ohhohhohhoh, puhkui hän, — pääset tädin syliin. Ohhohhoh kuinka sitä nyt läähätetään. Kyllä se on sydänvikaa. Mutta Ami ei voi parantua, mami aina täyttää Amin sokerilla. Sokeri kuuluu olevan vihoviimeistä myrkkyä sydäntautiin.
— Vai minä sitä täytän, sanoi rouva Vohlström Karellien läpitunkevalla äänellä ja sanoja venytellen. — Kukas se omalta teevadiltaan syöttää poika-paralle sekä kermat että vehnäleivät: papsi se on.
— Ohohohohohoho, ähki ylivahtimestari ja ilveili koiransa edessä, joka suurin, ulkonevin silmin Liinan polvelta tuijotti isäntäänsä. — Kysytäänpäs nyt tädiltä, miten mumi jaksaa. Mumilla on särkyä ja hengenahdistusta aivan niinkuin Amillakin. No kuulepas sinä Liinukka, kyllä kai sinä jo olet heittänyt sen Laureenin mielestäsi? Ehehehehe — varo, varo, ettei veri poskiltasi tipahda syliisi. Ohohoho Liinukka-tätiraukka, hän on rakastunut! Mutta Laureenipa otti toisen. Kas, suoraan sanoen, hän pelkäsi mumia. Ei sellainen yksoikoinen mies kuin Laureeni olisi osannutkaan olla mumin kanssa. Mumia pitää kieputella ja pyöritellä — kas noin, kämmentensä välissä, että luut ja kepit kolahtelevat. Mutta Laureeni, hän läksi suoraan niinkuin virstantolppaa päin ja pelästyi lyövänsä puhki päänsä. Itse minulle puhui, että pelkäsi mumia. Se Hertta, onhan se semmoinen. Onhan se vilkas ja ystävällinen puodissa. Taitaa olla liiaksikin.
— Ja aina ikenet taikinassa! keskeytti rouva Vohlström. — Kyllä se on sopimatonta, että leipurinrouva aina syö.
Sisarukset löysivät yhtäkkiä Liinan valkoisesta peitteestä tahran.
Mitenkä se oli tullut? Liina oli suojellut työtä kuin silmäterää.
Mitenkä hän nyt voisi sitä enää kaupata!
— Ihmisten käsistä jää tahroja, sanoi Vohlström syvämietteisesti. — Tuolla ylhäälläkin kun joskus pyytävät päästä näkemään istuntosalia, niin aina niiden pitää päästä kapineihin koskemaankin, hehhehhehheh.