— No, eikö se sitten ole totta? sanoi Freedi ja nauroi. — Ja hyvästi nyt vain sitten. Ja mummo muistaa, ettei mitään ajaai!-oivooia!
Portaat parkuivat Freedin askelten alla ja hiekka pihamaalla narskui.
Sairas vanhus pusersi kokoon nyrkkejään ja puri yhteen suupieliä.
Tuskan väreet repivät koko ruumista.
— Mamma, kuiskasi Liina ja pyyhki hikeä hänen otsaltaan, — mamma, hän on nuori, mamma muistaa, että hän on nuori!
Vieraan huoneessa helähti sävel… toinen! Viritettiin viulua. Sairas avasi silmänsä. Niissä ei ollut mitään ilmettä, ne olivat kuin sekaisin.
— Mamma, puheli Liina, — mamma herää nyt. Hänellä on viulu… Ehkä hän soittaa, mamma kun niin paljon pitää musiikista.
Mutta vieraan huoneesta ei enää kuulunut säveliä, ainoastaan askelten kopinaa. Vähitellen sai vanhan rouvan silmä takaisin värinsä ja muotonsa. Kyyneleet tulivat, hän haparoi taasen käsiinsä nenäliinan ja koetti sillä tukahduttaa itkuaan.
— Ajaai, kähisi hän, — kuinka selvästi minä muistan sinun isäsi. Hän oli kipeä, piti olla niin hiljaista, lapset eivät saaneet itkeä, mamma ei saanut itkeä, mamma ei saanut äännähtää… En minä äännähtänytkään, minä purin rikki tyynyn, nenäliinani, sormeni, mutta minä en äännähtänyt.
Liina tunsi hien puhkeavan esiin ruumiistaan.
— Mamma, sanoi hän ja tavoitteli hymyä, — mamma ei saa kiusata itseään tällä tavalla! Mamman täytyy saada olla vapaasti. Minä kudon uuden peitteen, tai pitsiä, tai jotakin muuta, mutta minä vien pois rahat!
Liina suoristi jo kaulustaan ja tarttui seteliin, jonka vanha rouva oli pannut risaisen raamattunsa lehtien väliin. Äiti hätääntyi.