— Ajaai, mitä sinä ajattelet! alkoi hän unohtaen, ettei hänellä ollut lupa korottaa ääntään, — olenhan minä sanonut, että hän on minun ainoa iloni. Hän on mies, minä tunnen seinienkin takaa, että hän on mies. Ajaai, en ole nähnyt miestä sitten kun isäsi tuli kipeäksi. Miehiä on niin vähän…
Äiti tempasi raamatun tyttärensä käsistä ja painoi sen rintaansa vastaan. Seteli oli Johanneksen evankeliumin lehtien välissä, Liina oli ehtinyt nähdä sen. Häntä kylmäsi. Koskahan äiti tulisi hulluksi? Kuinkahan kauan tätä kestäisi? Kunhan saisi jonkun sisaruksista tänne edes vähäksi aikaa, että voisi vähäsen levähtää. Mutta kukaan heistä ei tahtonut tulla, he eivät edes käyneet tervehtimässä. Eikähän äiti sietänyt heidän hoitoaan, hän oli tottunut Liinaan. Kunhan Liina jaksaisi loppuun asti, ei mitään muuta hän pyytänyt. Ja kunhan pääsisi senkin ajan yli, jolloin vieras herra oli talossa. Liina tunsi, että hänet oli otettu onnettomalla hetkellä, hänestä tulisi vielä jotakin ikävyyttä.
Ei enää ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin häntä. Äiti oli yhtäkkiä muuttunut täydelliseksi lapseksi. Sitä oli kammottavaa katsella. Hän iloitsi hänen tupakansavustaan, hänen hajuvesistään, hänen askelistaan. Nuoruus palasi hänen mieleensä, kaikki mikä oli ollut ikään kuin lukossa, avautui. Oli kuin hän olisi löytänyt avaimen johonkin kallisarvoiseen rasiaan, jossa säilytettiin hänen morsiuskoristuksensa ja hänelle osoitetut rakkauskirjeet.
Tuli ilta. Talo hiljeni. Auringon rusotus hehkui taivaalla kuin kuuma purppurankarvainen pilvikerrostuma, joka yön aikana tulee vuodattamaan sateen yli elämänjanoisen maan. Lehdet olivat vielä nuoruuttaan ryppyiset ja nurmi nupussa. Ilma tuoksui. Kasinolta kuului soitto. Liinan silmät eivät enää sietäneet virkkaamista tai parsimista muuta kuin päivällä. Hän oli nostanut äitinsä keinutuoliin, auttanut häntä peseytymään, valmistanut vuoteen ja kantanut hänet siihen takaisin. Kouristuksista, jotka äiti tänä iltana valituksitta kesti, tytär päätteli, että edessä oli vaikea yö. Kukaties ei loppu enää ollut kaukana. Liina tuli portaille. Pilvet hymyilivät täällä ulkona. Tuonne sisään ei tunkenut ainoakaan säde illan ihanuudesta. Ikkunaruutuja ei oltu avattu kymmeneen vuoteen. Toki kuului soitto, kun ovet olivat auki. Äiti piti soitosta.
Salmiska tuli lakaisemaan portaitaan.
— Täytyy tässä, puheli hän vuolaasti ja valittaen, — täytyy tässä… Eihän sitä luonnoltaan saa kärsityksi tuota likaa. Vaan mikä se onkaan se sellainen, jonka Liina nyt taas on ottanut tänne taloon. Puhuvat kaupungilla, että se on sellainen teatteriherra tai silmänkääntäjä. Että mahtaisikohan rouvakaan sallia, että sellaisia otettaisiin, jos tietäisi.
— Jos rouva vain käskee, niin kyllä me panemme pois, sanoi Liina.
Salminen tuli portaille.
— Kymmenen vuotta minä kohta tulen olleeksi tässä, sanoi hän vuorostaan, — ja aina on portti suljettu kello yhdeksän ja toinen avain on ollut minun takanani, toinen rouvalla. Ja lukea saa ne kerrat, jolloin porttia on pitänyt aukaista yöllä. Vain silloin kun oli tohtorinnan kihlajaiset ja häät ja pari kertaa kun pappia on tultu noutamaan sairaan luo. Ja nyt annetaan avain vieraan taskuun. Kuka hänet takaa, vaikka mitä tekisi. Mutta minä olen edesvastuussa, että kaikki pysyy järjestyksessä. Niin, ja sellainenkin määräys on annettu, että portti tästä puoleen kesän aikana suljetaan vasta kello kymmenen. Mutta kyllä työmiehen pitää päästä makuulle yhdeksältä, ei sitä muuten jaksa.
Rouva Kamberg tuli, kulkien kahden kepin varassa, yllään pitkä kudottu villavaippa, portaille. Hän korotti lihavia kalpeita kasvojaan tuomenterttua kohti, joka riippui katonräystään yli, ja hengitti sen tuoksua. Hän oli kuullut keskustelun keinutuoliinsa.