— Avain on annettu minun luvallani, sanoi hän, — ja tämän kerran. Mutta
Liina saa valvoa ja odottaa, kunnes vuokralainen tulee. Kaikki on
Liinan vastuulla. Ja tämä on viimeinen kerta. Portti suljetaan kello
kymmenen, tohtorikin tahtoo joskus illalla tulla tervehtimään.
Talonomistajatar nähtävästi aikoi yhtäpäätä palata sisään, mutta ilta oli niin kaunis, että hän pysähtyi ja asettui porraspenkille. Ei kestänyt kauan, ennen kuin kirkkoherra ja ruustinnakin tulivat pihamaalle. He tervehtivät ystävällisesti joka taholle ja pysähtyivät rouva Kambergin portaiden eteen. He tiesivät kertoa, että herra Tiger tullessaan oli soittanut laivalla. Hän kuului olevan taiteilija. Kaikki olivat olleet hurmaantuneet, varsinkin naiset. Väitettiin, että satoja lokkeja oli kokoontunut laivan ympärille seuratakseen laivaa niin kauan kuin hän soitti. Olihan se sellainen taito suuri Jumalan lahja, kunhan se vain tulisi käytetyksi Jumalan kunniaksi.
— Niin, eihän pidä ketään tuomita, sanoi kirkkoherra, — mutta harvat vain tuntuvat muistavan lahjan antajaa ja palvelevan häntä.
— Omaa itseä palvellaan, sanoi ruustinna.
— En minä muusta, puheli rouva Kamberg, — kun vain jättää rauhaan minun taloni. Onhan minultakin tahdottu vuokrata, kun nyt on sellainen huoneiden puute, mutta minä tahdon rauhaa.
— Niin, mitäpä sitä parempaa löytyy…
— Varsinkin niin kauan kuin talo on tässä kunnossa, jatkoi rouva Kamberg. — Tohtori kiusaa minua joka kevät ja kai minun lopulta pitää suostua, vaikken pidä kivimuureista.
Puhuttiin kylpylaitoksen nopeasta noususta. Kuka olisi saattanut aavistaa, että kaupunki näin äkkiä muutti muotoaan. Kyllähän tohtori oli ennustanut, mutta ei sitä sittenkään olisi uskonut. Kaikki hienoudet tunkivat tänne — olikin se ihme, kaunista oli ja hyvin järjestettyä. Ja hyviä hotelleja. Hopeinen Kettu oli kuin ulkomaalainen hotelli ikään. Mutta samalla oli synti tullut kaupunkiin. Se käveli hienoimmissa puvuissa ja istui hienoimmissa pöydissä. Alkuasukkaat, varsinkin vanhempi polvi, tunsivat itsensä syrjäytetyiksi — niin, mitäpä he olisivat jaksaneet seurata kehitystä, tai tahtoneetkaan.
Puhuttiin rouva Kambergin lapsenlapsista. Reippaita lapsia ne olivat, käviväthän ne usein tervehtimässä. Jokin hymyn välähdys valaisi rikkaan vanhuksen kuolleita, jähmettyneitä kasvoja, kun hän puhui lapsenlapsistaan. Kirkkoherran herrasväellä riitti ystävällinen sana takapihallekin. Kirkkoherra tuli kysymään, miten Liinan äiti jaksoi, ja lupasi pian tulla häntä katsomaan. Salmiskankin kanssa hän puhui. Ville-tohtorin äiti valitti, ettei poika taaskaan ollut mitään kirjoittanut sitten kuin lähetti sen viidensadan markan. Velka oli kasvanut vuosien kuluessa, poika kuvitteli, että se yhä oli se tuhat markkaa. Mutta velathan olivat sellaiset, että ne kasvoivat. Pitihän hänen se tietää, niin suuri velkataakka kun oli hänellä itsellään. Se siitä tuli, kun luki sellaisen pitkän tutkinnon eikä ruvennut papiksi. Ja lisäksi hän kuului olevan sellaisessa paikassa, jossa oli niin paljon köyhiä, ettei saanut niiltä otetuksi maksua niin paljon kuin olisi pitänyt. Tornikello löi kymmenen heleää lyöntiään, Salminen kulki kumaraisena porttia kohden ja musiikki kasinolla loppui. Kaikki tämä tapahtui aivan yhtaikaa. Naapurit sanoivat toisilleen hyvää yötä.
— Hän ei ole tullut! kuiskasi rouva Karell ikään kuin hän tänä yhtenä päivänä olisi unohtanut puhumisen ja ainoastaan voinut kuiskata.