Tai:
— Liinaaa, mamman rakkain lapsi, sinä luulet, ettei mamma soisi sinun tulevan onnelliseksi. Tämän vieraan miehen kanssa sinä saat mennä naimisiin! Ajaai, kuinka hyvin hän sopisi sinulle…
— Mutta mamma… Jumalan tähden, mamma…
— Ajaai, älä sinä turhaan lausu Jumalan nimeä…
— Mamma, emme puhu sellaisia, koetamme nukkua, minä hieron.
— Sinä luulet, että mamma puhuu hullun puheita — ajaai, kuinka jumalaton sinä olet! Mammalla on tarkka vainu. Ja vanha mamma tulee vielä terveeksi ja istuu portailla — mitä sanot siihen, ajaai!
Nauru kähisi vanhan rouvan kurkussa. Liinalle kävi yhä selvemmäksi, että kuolema tekee tuloaan, hän hieroi äitinsä hartioita, hiljaa ja rauhoittaen. Tornikellon lyönnit palasivat säännöllisesti. Palovartija ei enää huutanut, äiti ja tytär kaipasivat häntä, kaikki kaupungissa oli järjestetty niin uudenaikaiselle kannalle. Jossakin tappelivat koirat. Linnut alkoivat jo havahtua, päivän koi valoi taivaalle vihertävän kajastuksen, joka vähitellen selkeni ja sai loistoa.
— Nyt hän tulee! sanoi äiti äkkiä ja nosti voihkaisten käsivarsiaan.
Hän ei voihkaissut surusta, vaan ilosta, ja hänen kasvoilleen oli noussut puna. Hän kuolee! hätääntyi Liina ja nosti häntä hartioista.
— Mene ikkunaan, kuiskasi äiti. — Pane päällesi, ehkä hän tarvitsee jotakin.