Kirkkoherra yskähteli hämillään. Oli kiusallisen hiljaista. Pääskyset lentelivät iloisesti pesilleen, valkeat rinnat välähdellen auringossa. Kahvikupit kilisivät. Yhtäkkiä rupesi taiteilija nauramaan ja käänsi ivalliset kasvonsa vanhaa rouvaa kohti. Saattoi epäillä, oliko hän sivistyneestä kodista, hän käyttäytyi pahemmin kuin kadun lapsi.
— Vanha velho, sanoi hän, — nyt minä noudan viuluni ja soitan teidät oikopäätä helvettiin.
Kuppien kilinä vaikeni. Ruustinna ja kirkkoherra katselivat täynnä ihmettelyä ja loukkautumusta nuoreen mieheen. Rouva Karell pelästyi ensin, mutta koetti sitten ymmärtää, että tämä oli pelkkää leikkiä. Liina Karell oli laskenut käsityön viereensä ja tuijotti mielenliikutuksissaan eteensä, ikään kuin aikoen jotakin sanoa.
— Ei voi tyrkyttää Jumalan sanaa ihmisille vastoin heidän tahtoaan, sanoi kirkkoherra.
— Mutta, Malakia, jokin siemen voi sentään langeta hyvään maahan…, alkoi ruustinna.
— Ajaai, keskeytti rouva Karell, — hän on soittanut minut terveeksi.
Eivät ne olleet savikylvyt, vaan sellainen ihme tapahtui…
Liina Karell nousi ylös ja astui muuta seuraa lähemmäksi. Suuri jännitys ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan.
— Jos minä saisin vähän kysyä, alkoi hän katkonaisesti ja ääni väristen. — Ei, ei, hyvä kirkkoherra, älkää menkö pois, minä olen niin paljon ajatellut erästä untani ja muutenkin sitä, että… että… kaikki me näemme unta rakkaudesta, kaikki me tahdomme rakastaa… eivätkä yksin nuoret, vaan vanhatkin, äidit ja isät. Mutta on niin paljon onnetonta rakkautta. Me emme saa rakastaa, vaikka me itkisimme silmämme sokeiksi… ja ne toiset menehtyvät ilman rakkautta eivätkä saa sitä, vaikka he sitä kuinka pyytäisivät. Pitääkö olla näin? Eikö löydy mitään keinoa, täytyykö näin kärsiä?
Harry Tigerin silmät iskivät kipunoita. Hän näytti hiovan kynsiään.
— Ajaai… ajaai… Liinaaa, Liinaaa! huusi äiti, — mitä sinä tarkoitit, etkö sinä sitten todella rakasta äitiäsi, enkö minä ole rakastanut sinua niinkuin vain äiti voi rakastaa… Kirkkoherra… ajaai, kuulitteko, kuinka hän puhui — hän puhui onnettomasta rakkaudesta. Mitä se on? Sitäkö, ettei lapsi olisi velvollinen rakastamaan äitiään — Herra Jumala, oi-voih!