Harry Tigerin silmät räpyttivät ja hän puri suupieliään. Ruustinna koetti lausua jotakin rauhoittavaa, mutta näki parhaaksi vain vetäytyä syrjään.
— Pappiko puhuu ensin vaiko minä? sanoi Tiger.
Hänen kysymyksensä vaikutti kuin piiskansiiman vingahdus. Kirkkoherra yritti nousta ja painoi hattua päähänsä.
— Ei minulla ole täällä mitään sanomista. En luule, että minulla ja herra… herra Tigerillä — vai kuinka oli nimi? — on mitään yhteistä.
— Älkää menkö, kirkkoherra, rukoili Liina ja meni vaistomaisesti äitinsä ja taiteilijan väliin.
Kaikki tunsivat, että jotakin pelottavaa oli tulossa. He olivat sen itse kutsuneet esiin ja he olisivat mielellään peräytyneet, mutta se ei enää näyttänyt olevan mahdollista. Ruustinna ojensi Tigerille kahvikuppia ja tarjosi hymyillen kakkua, ikään kuin lepyttääkseen häntä.
— Te kurja vanha äiti, sanoi Tiger hilliten itseään, — te puhutte rakkaudesta! Olen teitä katsellut näinä päivinä enkä vielä koskaan ole nähnyt yhdessäkään äidissä itsekkyyttä niin paljaana kuin teissä. Koko sana »äidinrakkaus» on valhe. Verta te aina pyritte imemään lapsistanne — siinä teidän rakkautenne!
Ruustinna oli ojentanut kätensä rouva Karelliin päin ikään kuin rientääkseen hänen avukseen. Mutta se oli aivan turhaa. Vanha rouva näytti kasvaneen ja kohtasi, silmät terävinä ja pieni hymy suupielissä, rohkeasti nuoren miehen katseen.
Syntyi lyhyt, täydellinen äänettömyys.
— Mistä me sitten eläisimme? sanoi rouva Karell käheästi, — jollemme lastemme rakkaudesta. Ajaai, se on se hunaja, jonka me olemme koonneet talveksi.