Hän hymyili viisaasti ja ikään kuin tuntien hunajanmakua suussaan. Harry Tiger katseli häneen ihaillen. Harry Tiger oli käynyt sanattomaksi.
— No niin, puhui hän vihdoin, — olemme siis yhtä mieltä: vanhemmat ajattelevat itseään ja omaa talveaan.
Se viisauden välähdys, joka äkkiä oli leimahtanut vanhassa rouvassa, sammui nopeasti. Hän oli samassa sekapäinen ja puhui uudelleen ja uudelleen unettomista öistä, joita äiti viettää lasten tähden, vetosi tyttäreensä ja kysyi, eikö äiti ollut häntä rakastanut, eikö äiti ollut pitänyt huolta siitäkin, että hän tulisi rikkaaksi ja että hänellä olisi huoleton vanhuus. Ruustinna puhui kasvattajan kannalta. Minne jouduttaisiin, jollei lapsia kasvatettaisi kurissa ja vaadittaisi heiltä kuuliaisuutta ja armeliasta sydäntä. Hän puolestaan vetosi mieheensä. Mutta kirkkoherra pysyi vaiti. Minne jouduttaisiin, jos lasten herkistä mielistä hävitettäisiin kaikki hellemmät tunteet!
Kun vieras taas otti sananvuoron, ei hän vastannut suoraan lausuttuihin väitteisiin. Hän nähtävästi lausui jotakin, joka oli häneen kokoontunut. Kun hän oli puhunut vähän aikaa, leimusi hänessä sellainen tuli, sellainen kipeä palo, että olisi luullut hänen puhuvan mieskohtaisten kokemusten perusteella ja aikovan polttamalla polttaa sanansa kaikkien vanhempien rintaan.
— Ei ole vanhemmilla oikeutta pyytää mitään lapsiltaan — ei mitään! Velkaa he ovat heille, velkaa koko ikänsä. Eivät lapset ole pyytäneet heiltä elämää, vanhemmat ovat sen omalla vastuullaan heille antaneet, heiltä suostumusta saamatta ja sen tähden voidaan oikeastaan puhua vain heidän velvollisuuksistaan. Ketä ovat vanhemmat ajatelleet pimeydestä kutsuessaan lapset elämään? Itseään! Mitä takeita lapsilla on ollut ilosta ja onnesta? Epävarmuus heitä on ollut vastassa. Eikö heillä niin ollen ole yllin kyllin huolta itsestään. Ihmisellä on velvollisuuksia vain eteenpäin, elämää kohti, ei taaksepäin, ei sitä kohtaan, jonka luonnon järjestyksen mukaan pitää kuolla. Luonto ei tunnusta mitään lasten kiitollisuutta synnyttäjiään kohtaan, sen ovat vanhemmat keksineet, koska he lastensa kautta yhä haluavat riippua kiinni tulevassa sukupolvessa, toivoen, että se lahjoittaisi heille jotakin nuoruudestaan. Aina ovat vanhemmat vaanimassa lapsilta korvausta vaivoistaan. Mutta luonnon talous ei tunne mitään sellaista korvausta. Äidin- ja isänrakkaus, sellaisena kuin sitä saarnataan kirjoissa ja kirkoissa ja kouluissa, on naimattomien kamariaivojen tuote. Missä tämä pakolliselle velvollisuudentunnolle perustettu rakkaus pääsee myrkyttämään nuorten elämää, siellä se voi tehdä heistä henkisesti vaivaisia, kyttyräselkäisiä koko elämäksi. Minun vanhempani? En tiedä heistä mitään enkä tahdo tietää. En tunne mitään heitä kohtaan, en rakkautta enkä vihaa. He ovat minulle vieraita niinkuin tuolle taimelle tuossa se puu, josta sen siemen on peräisin. Jokainen uusi sukupolvi kasvaa omalla varrellaan eikä se voi tukea sitä, mikä on lahoa ja kukistuvaa, ellei se tahdo itse ennen aikaansa lahota ja kukistua.
… Rakkaus on ennen kaikkea vapauden lahja. Siitä ei koskaan saada mitään palkkaa, eikä sitä koskaan pidä harjoittaa minkäänlaisen palkan toivossa. Se kantaa itsessään koko ilonsa, koko nautintonsa. Se on kaikkein hauraimpia, epävarmimpia asioita maailmassa — ei mitään voi vannoa rakkaudesta, elääkö se yli huomispäivän, lakastuuko se jo tänään. Jokaisen joka rakastaa on otettava tämä lukuun ja toimittava sen mukaan — muuten hän aina tulee pettymään. Te, jotka sanotte rakastavanne, älkää pyytäkö mitään, sillä jos te jotakin pyydätte, niin ette mitään saa ja ehkäpä sekin mikä teillä on, otetaan teiltä pois. Jollette mitään pyydä, silloin voi sattua, että jotakin saatte. Vaatimukset ovat syvin rikos rakkauden luonnetta vastaan. Se voi elää yksinomaan vapaudessa.
Vieras lopetti. Kului silmänräpäys, ennen kuin hän muisti, missä oli. Hän etsi hattuaan. Joku hänen ympärillään itki. Liina Karell katsoi häneen suurin kiitollisin silmin. Kirkkoherra yskähti ja nousi pidättämään vierasta.
— Valitettavasti… valitettavasti, sanoi hän yskähdellen, — on kaikki ihmistyö epätäydellistä ja myöskin ovat meidän tunteemme synnin kautta soaistut. Arvoisa puhuja iskee kauas yli maalin, se on ilmeistä, mutta kuitenkin on myönnettävä… myönnettävä… että kaikki ihmistyö on vaillinaista. Tämä rakkauden vapaus… tämä rakkauden vapaus, sehän on meidänkin kristittyjen kalleimpia pyrkimyksiä. Ihanimpia totuuksia mitä raamattu tuntee ovat Paavalin sanat juuri rakkaudesta:
»Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muista kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii…»
Kirkkoherra seisoi kädet ristissä ja katseli ylöspäin. Vieras keskeytti hänet.