Harry Tigerin ovi pysyi suljettuna.
Fors ja neidot jäivät pihamaalle. Trolla istuutui penkille itkemään. No niin, arveli Fricca, jos hän oli sairas, niin mitäpä sille mahtoi. Mutta Fors ei katsonut asiaa lainkaan menetetyksi. Hän valitsi näköjään nopeimmat kauniista kosmopoliitoista ja kehoitti heitä hakemaan paikalle tohtorin. Sitten hän seurasi taiteilijaa ylös hänen huoneisiinsa ja hankki jäljelle jääneille neidoille luvan päästä taiteilijan saliin.
Taiteilija raivosi. Matkustakoon kuka hyvänsä tuossa kukitetussa laivassa! Juhlikoot ihmiset niin paljon kuin tahtovat. Hän vihasi heitä kaikkia eikä halunnut nähdä ketään. Turhuutta ja valhetta oli tämä kaikki, sitä oli koko elämä. Fricca rupesi puhumaan katoavaisuuden kauneudesta. Mitäpä olisi kukkanen, joka ei nopeasti lakastuisi? Beata tuli hiljaa nojatuolin ääreen, mihin Harry oli vaipunut, ja lyyhistyi maahan hänen jalkojensa juureen.
— Rakas, rakas Harry, kuiskasi hän, — mikä teitä nyt niin vaivaa?
Emmekö me voi saada sitä tietää?
— Ah, sanoi Harry ja paineli otsaansa. — Mikä teitä huvittaisi paitsi valkoiset kätenne ja kiharanne ja hiuslaitteenne. Olisin kiitollinen, jos saisin olla rauhassa.
Neidot vaikenivat ja ajattelivat kauneuttaan, josta he niin olivat iloinneet ja jonka Harry nyt noin julmasti tuomitsi. Heitä suututti.
— Oi-oi! huudahti äkkiä Adela, joka seisoi ikkunan ääressä, — jollen erehdy, niin astelee tuolla alhaalla yksi ihailijattaristanne laivarantaa kohti. Hänellä on kädessään köyhä kukkakimppukin…!
Neidot kiiruhtivat ikkunaan. Heidän naurussaan ja huudahduksissaan oli puoleksi sääliä, puoleksi pilkkaa.
— Se on sen köyhän vanhan rouvan tytär, sanoi Fors. — Hän menee laivalle saattamaan suurta taiteilijaa. Kas, kas Liina Karellia, mistäs hän on saanut sen rohkeuden!
— Tämähän on liikuttavaa! sanoi Fricca.