Yhtäkkiä Harry Tiger nousi.
— Odottakaa minua alhaalla, minä tulen juhlaan ja minä matkustan.
— Sitten täytyy pitää kiirettä, sanoi Fors.
— Kapteeni saa odottaa, huomauttivat neidot.
Hetken perästä he kaikki olivat kasteisella kadulla. Tohtori, Trolla ja Margareta tulivat vastaan, tohtori tarttui taiteilijaa käsipuoleen. Aina tottuneena reipastuttamaan kylpyvieraita, tohtorilla nytkin oli valmiina pieni leikinlasku niistä raukoista, jotka kasinossa menehtyivät ikävään. Neidot saivat takaisin jotakin iloisuudestaan ja juhlamielestään. Freedi Fors kertoi heille millaista täällä oli talvella, miltä tuntui kaupunkilaisista, kun viimeinen laiva lähtee. Mahtoi heistä, neideistä, tuntua samanlaiselta nyt, kun herra Tiger lähtee.
Tohtori ja taiteilija astelivat jäljessä. Tohtori oli tullessaan poikennut apteekkiin ja ottanut pienen pulverin. Hän vakuutti, että pahoinvointi heti menisi ohitse.
Kesken kaiken Harry Tiger sanoi:
— Minä vien tästä pienestä kaupungista mukanani muutamia voimakkaita vaikutelmia. Se harmaa vanha rouva — te tiedätte, — häntä en koskaan tule unohtamaan. Ei voi nähdä erinäisiä inhimillisen elämän puolia edustettuina intensiivisemmin kuin silloin, kun sattuu tulemaan hänen loveensa ilman että hän on odottanut ja pannut itseään kuntoon. Ette aavista, miltä hän näyttää!
Tohtori nauroi.
— Kyllä minä tiedän. Olenhan minä hoitanut häntä. Tytärtä käy sääli.
Niin, ja miksei äitiäkin.