Mieheni, kuka, mikä hän on? Enkö olekaan vapaa? Olenko kahlehdittu mieheen?
Olen, Jumalan kiitos, minun ei tarvitse hakea ja hapuilla. Hän on minun.
Väsyttää. Onkin jo myöhäinen yö. Tule, unen hyvä hengetär ja vie minut viileille maillesi. Äsken poskeani poltti. Nyt se on kylmä.
Voi nuori sydän, mitä sinä tahdot?
— — —
Siihen loppui vihko.
Dargis painoi sen kiinni, kätki kasvot käsiinsä ja painui pöytää vastaan.
Vihdoin hän nousi ja astui salin läpi pieneen kamariin, jossa kaikki niin muistutti äitiä. Ikkuna oli peitetty lakanalla, hämärä oli jo laskeutunut maille.
Hän likeni vuodetta ja nosti hiljaa valkeaa vaatetta…
Siinä lepäsi hänen äitinsä, kasvoilla kalman kalpeus, mutta huulilla autuas hymy…