Vitold silmäili häntä kauan. Vihdoin vaipui hän polvilleen vuoteen ääreen, painoi päänsä laitaa vastaan ja purskahti itkuun.
IX
— Missä sinun ulkomaalaisesi on, kun ei häntä enää missään näe? kysyivät tuttavat Elinalta.
— Hänen piti, ikävä kyllä, lähteä kotiin, sillä hänen äitinsä sairastui.
— Sepä surullista! No tiedätkö, miten siellä nyt jaksetaan?
— En ensinkään, sillä emme ole saaneet mitään tietoja… Täällä on tuntunut oikein tyhjältä ja ikävältä, olimme jo niin ehtineet tottua herra Dargikseen!
Elina ihmettelee itsekin, millä helppoudella, miltei välinpitämättömyydellä hän saattaa hänestä puhella. Ja yksinäisyyden hetkinä on hänen sentään häntä niin ikävä, ettei hän käsitä, miten tulla toimeen. Monasti tuntuu hänestä siltä, että hän menehtyy, hän tulee hulluksi, jollei saa häntä tavata, hänelle huojentaa tunteidensa taakkaa.
Hän elää itse asiassa kummallista elämää. Toinen puoli hänestä on rouva Vuoriona, vaimona, joka entistä huolellisemmin ja hellemmin koettaa täyttää kodin velvollisuudet ja joka kourin kynsin painaa alas toista. Tämä toinen, rouva Dargis, nostaa päätään yksinäisyyden hetkinä, niinkuin keskiyön hiljaisuudessa vainajan rauhaton henki nousee leijailemaan hautausmaalle. Välistä hän tulee arkana, nöyränä, kietoo hellästi kädet tuon toisen, rouva Vuorion, kaulaan, ikäänkuin anteeksi pyytäen. Toisen kerran hän tulee väkevänä, uhkaavana, vaatien oikeuksiaan, kalpa kädessä. Silloin hän polkee jalkansa hänen rinnalleen, iskee kyntensä hänen kaulasuoniensa ympäri ja tahtoo tukahduttaa hänet. Ja noista molemmista on tullut yksi ja sama olento: kiihkeä, rakastava nainen, Elina, joka ei voi elää ilman lemmittyään.
Levottomana astelee hän edestakaisin huoneissa. Ei ole hänelle missään rauhaa.
Kerran hän hädässään asettuu kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoittaa, kynän lentäessä pitkin paperin pintaa.