"Minun on niin kylmä, niin nälkä, niin sanomattoman ikävä.
Olisittepa täällä! Jospa ei minun koskaan tarvitsisi teistä erota! Te olette minulle elämä, lämpö, kaikki!
Miksen nauttinut, kun olisin saanut, miksen edes huulianne koskettanut? Minä vain pelkäsin. Kuinka sitä nyt kadun, kun kuluttavassa ikävässä teitä ajattelen. Minä kärsin, mutta en kuitenkaan teistä luopuisi, en tahtoisi tehtyä tekemättömäksi.
En ymmärrä, miten voin elää. Minussa herää halu rikkoa kaikki kahleet saadakseni teidät omistaa."
Hän lopettaa. Yrjö voi minä hetkenä hyvänsä tulla kotiin, kiireesti siis kirje koteloon… Miksi hän pelkää Yrjön tuloa, toimiiko hän salaa, tekeekö hän jotakin, josta ei voi miehensä edessä vastata? Hyi, häntä kurjaa, uskotonta vaimoa!
Kirje särkyy palasiksi hänen käsissään, hän sytyttää palaset tuleen ja viskaa tuhan uuniin. Mutta muutaman tunnin kuluttua istuu hän taasen kynä kädessä.
"Minä kirjoitan teille, jota yhä rakastan, vaikken saisi, kirjoitan, sillä muuten sydämeni murtuu. Minä tunnen, että te minut ymmärtäisitte, jos nyt olisitte täällä… Ah, en uskalla, en uskalla sitä lausua.
Sanon itselleni, että nyt hän kuolee, oma mieheni, sillä retkellä, jolle hän läksi… Voi minua silloin, sillä olen hänestä vihassa eronnut! Jospa saisin lopettaa päiväni, hukuttaa henkeni kaiken, syöstä suoraan sinne, missä kurjuus on saavuttanut huippunsa, missä epätoivo on rajaton!
Minä tunsin ennen Jumalan. Olin hänen lapsensa. Nyt olen lakannut sitä olemasta, mutta olenko onnellinen? En, enkä ole sitä ollut siitä lähtien kuin rukous huuliltani sammui…"
Parin päivän kuluttua hän jatkaa: