"Kuinka ajat ovat muuttuneet! Ennen kun mieheni illalla läksi toverien seuraan, kuinka olin onneton! Nyt toivon että hän viipyisi, jotta saisin olla yksin tunteineni.
Minun sydämessäni asuu niin kaunis tunne: se on rakkaus, jota minun tulisi vihata, mutta jota en voi vihata.
Sinä armahimpani! Enhän tuntisi elämää, jollen tuntisi sinua. Minä rakastan häntä, johon olen vihitty, mutta rakastan häntä kuin lasta, en niinkuin miestä. Sinä uljas mies, sinä miesten mies, minä olin sylissäsi kuin höyhen, sinä nostit minut käsivarrellesi, niinkuin olisin ollut liinainen huntu…
Minä tiedän, että teen syntiä. Mene pois minun tyköäni, kiusaaja.
Tule mieheni, vihittyni! Sinä sittenkin sait minulta nuoruuteni.
Tahdon rientää sinua vastaan, olla niin hellä, niin hyvä… Ehkä
tuolla jo tuletkin!
Kiiruhdan eteiseen ja jään sinne seisomaan. Kuu loistaa, ikkunaan on syntynyt himmeä jääharso, tuuli ulvoo, täristyttää taloa, läiskyttää ovia ja vinkuu nurkissa. Pilvet kiitävät. Minä rakastan juuri tällaista ilmaa. Viipykää poissa, molemmat mieheni, tahdon olla yksin ja katsella kuuta, jonka säteet kimmeltävät ikkunaruudun jäätähtösissä. Kääriydy jäinen harso sydämeni ympäri, tule halla ikipäiviksi asumaan rintaani…
Niin, minun on kylmä. Mutta on hyvä niin. Minä en ikävöi miestäni enkä häntä, en ketään…
Jo lyö keskiyön hetki, aaveitten ja peikkojen hetki. Kuinka on suloista olla yksin!… Mutta minä pelkään, että hän pian tulee… Ethän, myrsky, vain häntä vahingoita, ethän loukkaa, annathan hänen onnellisesti saapua kotiin!… Miksi olen niin levoton tietäessäni että hän on ulkona tässä ilmassa? Rakastanko häntä sittenkin, vai paha omatuntoko pusertaa esiin pelon? Kuka sinut tuntee, nainen, sinä oikkujen ja…?"
Samassa kuulee hän avainta pistettävän avainreikään. Yrjö tulee! Hän repii kirjeen rikki ja rientää hymyillen miestään vastaan.
Ei, hänen täytyy muuttua, katua ja koettaa sovittaa! Tämä ei käy.
Ja tehden lujan päätöksen laskeutuu hän levolle. Mutta seuraavana päivänä hän taas kirjoittaa: