— Niin, jos saisin heidät noin suurina! Mutta pieniä lapsia, rumia, punaisia olentoja… Ei! Veera hyvä, koska sinä oikeastaan olet ruvennut noin naiselliseksi? Sanoistasi voisi tulla siihen johtopäätökseen ettet olekaan mitään muuta kuin äiti. "Kinder, Kirche, Küche"…
— Mitään muuta kuin äiti! äänsi Veera, surumielisesti hymyillen. — Eikö sitä sitten ole siinä! Oli aika, jolloin halveksin sellaista. Nyt ihailen. Ei ole naiselle toista niin suurta onnea kuin olla ehyesti ja kokonaan äitinä, suuren lapsiparven äitinä.
Elina pakotti huulilleen hymyn ja seurasi hajamielisenä poikia, jotka katselivat kuvakirjaa.
— Jota enemmän minä luovun kaikista ulkonaisista velvollisuuksista, jatkoi Veera, — ja elän kodilleni ja lapsilleni, sitä onnellisemmaksi tulen. Minä kehitän nykyään esimerkiksi taiteellisia lahjojani ja henkielämääni vain voidakseni antaa heille. Etkö ymmärrä minua, Elina, etkö käsitä että se on onnea?
Hymy katosi Elinan huulilta.
— Katso, sanoi hän, — ihmiset ovat niin erilaisia ja naiset voi jakaa kahteen luokkaan: naisellisiin ja epänaisellisiin. Sinä näyt kuuluvan edellisiin, minä kuulun jälkimmäisiin. Itse tämän kaiken minulle hiljan selitit.
— Niin, mutta minäkin olin ennen tuollainen epänaisellinen. Antti vasta osasi kasvattaa minut naiseksi…
Elinan silmissä leimahti. Hän säpsähti omaa ajatustaan.
— Sinä et ehkä rakastanut Akselia?
Sanattomana jäi Veera häneen katsomaan. Mutta Elina loi katseensa maahan. Hän ei uskaltanut katsoa Veeraa silmiin.