— Rakastin, sanoi Veera, — mutta aivan toisella tavalla kuin nyt.
Antin rakkaus vasta herätti minussa naisen.
Elina kätki kasvot käsiinsä. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin voimanponnistuksella riuhtaisihe irti mielialastaan, nousi ja rupesi nauraen kattamaan kahvipöytää. Ja samassa tuli jo vieraita. Pian oli Vuoriolan saliin kokoontunut kymmenkunta henkeä, naisia ja herroja, ja heidän kanssaan tuli taloon täydellinen syntymäpäivämieliala: pöydillä naisten käsitöitä, kahvikuppeja, hedelmäveitsiä, lautasia ja tähteitä sokerileivoksista, ilmassa tupakansavua ja tuoksua valkeista, korkeista tuberoosoista.
Keskusteltiin viime premieeristä, joulukirjallisuudesta ja muista päivän kuulumisista. Elinan piti soittaa ja Agnesin laulaa.
Heidän vielä ollessaan soittokoneen ääressä toi joku kirjelaatikosta kirjeen. Sen nähdessään herkesi Elina soittamasta. Kirje ei ollut osoitettu hänelle vaan Yrjölle, mutta hän tunsi paikalla Dargiksen käsialan, olihan hän niin monasti korjannut hänen suomalaisia kirjoituksiaan.
— Kas, huudahti Yrjö, — Dargikselta! No vihdoinkin se kirjoittaa!
— Kuule, luetaan toiste, pyysi Elina, tarttuen hänen käsiinsä, jotka juuri olivat kuorta avaamassa. — On epäkohteliasta nyt, kun meillä on vieraita!
Hänen katseensa rukoili ja posket punoittivat, mutta Yrjö kääntyi muitta mutkitta vieraiden puoleen:
— Suotteko, hyvät herrasväet, anteeksi, jos kiireesti silmäilen tämän kirjeen läpi?
Tietysti he soivat, sillä tunsivathan he kaikki Dargiksen ja olivat uteliaisuudella odottaneet tietoja hänestä.
Elina asettui Yrjön taakse, silmäillen kirjeeseen hänen olkapäänsä sivutse. Mutta tuskin oli Yrjö sen avannut, ennenkuin hän taittoi sen takaisin kiinni ja kuiskaten käski Elinaa pitämään vieraille seuraa. Omaan huoneeseensa hän sitten meni lukemaan.