— Tervetuloa… Te olette hiukan laihtunut.
— Olen ehkä nyt matkan jäljestä väsynyt, mutta sisareni kyllä koetti minua siellä kotona hoitaa.
— Kai te tiedätte sen suuren uutisen, alkoi Elina kun oli asetuttu teepöytään, — että Arrakoski on meidän!
— Kirjoittihan Yrjö siitä. Minä hyvin ilostuin.
— Tiedänhän minä, että siitä tulee paljon huolta, jatkoi Elina tyynellä, järkevällä äänellä, — mutta hauskaa se kuitenkin on!
— Huolet hiiteen! huudahti Yrjö. — Viikon perästä on Arrakoskella veronkanto ja silloin menet sinä Elina sinne… Voit käsittää, veli Dargis, että hänelle on ollut vaikeaa näin kauan pysyä poissa Arrakoskelta.
— Eikö Elina rouva vielä ole käynyt siellä?
— Me arvelimme, vastasi Elina, — että olisi paras odottaa, kunnes entiset omistajat olisivat muuttaneet. Setä siellä kyllä on käynyt antamassa tarpeellisia määräyksiä… Minä jään sinne ehkä koko talveksi.
— Sitä minä nyt en usko, virkkoi Yrjö nauraen, — sillä kyllä sinulle siellä kävisi yksinäiseksi.
— Ja sinulle täällä! sanoi Agnes leikillisesti.