Tuskin oli Elina jäänyt yksin, kun rouva Peltonen, pitkä, kalpea nainen kallisarvoisessa silkkipuvussa, tuli hänen luokseen.
— Elina, virkkoi hän hiljaa, äänessä nöyrä sointu, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi jotakin.
Elinan kasvoille nousi kuin pilvi. Hän oli häntä karttanut kaiken iltaa, paeten heti kun vain oli nähnyt hänen likenevän, ja nyt hän sittenkin oli saanut hänet käsiinsä.
— Elina, uudisti rouva Peltonen, — olen tahtonut puhutella sinua koko illan, mutta en koskaan ole saanut siihen tilaisuutta. Olen sinua seurannut, sinä olet niin kaunis tuossa vaaleassa puvussasi, kaulan kaarevuus, pehmeät hiukset, silmien syvä ilme, kaikki…
Elinan kasvoille oli noussut puna. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja katkaisi malttamattomalla liikkeellä kiusallisen ylistyksen.
— Olemme juuri aikeessa lähteä kotiin.
— Mutta koska sinua saisi tavata? Tahtoisin puhua kanssasi.
— Koska tahansa. Olenhan miltei aina kotona.
— Minä tiedän sen, koska sinua niin harvoin näkee kaupungilla. Mutta sinulla on paljon tunteja?
— Kyllä. Koko aamupäivän olen kiinni, paitsi yhtenä ainoana viikonpäivänä, nimittäin juuri huomenna. Mutta esimerkiksi kello viisi iltapäivällä olen kyllä tavattavissa kotona.