Kevät on ihanimmillaan, metsä hiirenkorvalla, ja vasta auenneilla lehvillä välkkyy tuoksuva, pihkainen mehu. Nurmet rehoittavat, ruis tekee tähkää, ensi kukkaset ovat jo aukaisseet silmänsä. Ainoastaan vanhat lehmukset ja vaahterat Arrakosken puistossa pysyvät yhä vielä mustina, paljaina, hitaasti käärien auki umppujaan auringossa.
Muuten on taloon palannut kuin uusi elämä, heijastus entisestä loistosta. Puisto on laastu ja siistitty, umpeen kasvaneet käytävät aukaistut ja hiekoitetut, vanhoja huvihuoneita ja laitureja kosken rannalla on korjattu. Jo kuuluu vanhasta talosta soittoa ja laulua, kaksi nuorta naista ratsastelee likitienoon teillä, tai heloittavat heidän vaaleat pukunsa puutarhasta. Vieraitakin alkaa käydä. Vanha Leena on muuttanut entiseen kamariinsa kyökin vieressä. Hänellä on nyt suuri sananvalta talossa.
Niin, entisyyttä on koetettu palauttaa, viikkokausia on rouva häärinyt puistossa ohjaamassa työväkeä. Vihdoin pitää pehtori velvollisuutenaan huomauttaa, että jos tämäntapaista parantamistyötä yhä jatketaan, niin täytyy maanviljelyksen jäädä aivan takapajulle, ja se on jo ennestään tarpeeksi laiminlyöty. Elina rouva heittää siis korjaustyönsä vähemmälle, mutta hän kärsii jokaisesta kannosta, joka on kukoistavan puun paikalla, jokaisesta istutuksesta joka on toisin kuin isän aikana. Ja kaikki on toisin, kaikki on rappeutunutta. Hän vimmastuu alussa niin, että hän päättää vaikkapa itse laittaa kuntoon koko puiston. Ja hän ryhtyy hentoine käsineen perkaamaan maata ja kitkemään rikkaruohoja. Hän on illalla siihen määrään väsynyt, että hän melkein kaatumalla kaatuu vuoteelleen. Ja kun hän aamulla herää, niin ei hän tunne käsiään omikseen: ne ovat paisuneet aivan kankeiksi, niillä on mahdoton soittaa! Sen jälkeen jää puutarhanhoito muille, mikäli aikaa riittää. Ihmisen täytyy tottua kaikkeen, siihenkin, että kotitalo säälimättä rappeutuu. Se on Elinalle vaikeaa. Agnesin on helpompi, sillä hänellä ei ole niin selviä muistoja isän ajoilta.
Kokematon Elina rouva on emäntänä talossa. Hänen kanssaan tulee pehtori neuvottelemaan töistä ja hänelle hän valittaa huoliaan, jollei taivas anna tarpeeksi sadetta ja päiväpaistetta, tai jos työmiehet ovat olleet huolimattomat. Onneksi on setä Arrakoskelle toimittanut pehtoriksi kunnon miehen. Mitä koko talonpidosta muuten tulisikaan! Sillä Elina rouva ei maanviljelyksestä ymmärrä mitään: ainoastaan sen hän käsittää, ettei hän saa tietämättömyyttään liiaksi näyttää, että hänen täytyy olla ymmärtävinään. Hän esiintyy siis suurella varovaisuudella ja näennäisellä varmuudella.
Mutta tämä kaikki tuntuu ikävältä, se ei sovi hänelle. Hän ei tule ajatelleeksi, että hänen tuolle ulkonaiselle huolenpidolle pitäisi olla kiitollinen, sillä haihduttaahan se hänen sairaan tunne-elämänsä kipua. Hän kaipaa tuskiaan, elämä tuntuu niin tyhjältä, niin köyhältä. Hänen on ikävä. Dargista vaiko Yrjöä? Molempiako, vai toistako enemmän? Ja kumpaako?
Kun olisi edes joku, jonka kanssa saattaisi vaihtaa ajatuksia! Pitäjässä on nykyään pelkästään naisia. Ne jotka ovat jäljellä entisiltä ajoilta, ovat katkeria vanhojapiikoja, nuoremmat taas ovat itsetietoisia tyttöletukoita. Elina riitaantuu heti heidän kanssaan eikä sen koommin enää lähde heidän seuraansa.
Kesä kuluu hiljalleen, ilmat ovat ihanat ja luonto hymyilee. Sisarukset ovat paljon yhdessä. Heidän makuuhuoneensa ovat seinä seinässä ja ovi välillä on auki. Yhdessä he aamuisin lähtevät uimaan, yhdessä he ratsastavat, tekevät kävelyretkiä, lukevat. Yhdessä he malttamattomasti odottelevat kirjeitä, toinen mieheltään, toinen sulhaseltaan. Agnes kertoo Elinalle huolistaan ja onnestaan, Elina ei Agnesille koskaan mitään.
— Elina kultaseni, olet niin huolestuneen näköinen, sanoo Agnes välistä ja painautuu sisartaan likemmä. — Oletko levoton Yrjöstä? Kirjoittiko hän jotakin pahaa?
— Ei, hymähtää Elina, — hän on terve, kaikki on hyvin.
— Ja palaahan hän pian… Kuules, kuinka sinä käyttäydyit, kun olit kihloissa? kysyy Agnes äkkiä ja hymyilee kirkasta hymyä. Mutta jatkaa samassa, odottamatta vastausta: — onkohan kukaan ihminen ollut niin onnellinen kuin minä? Hän on niin kaunis, niin ihana! Kenellä on sellaiset silmät, kenellä sellainen hymy, kenellä niin väkevä käsivarsi! Onkohan hän muidenkin mielestä niin kaunis, vai rakkauteni silmäkö se vain kaikki niin kultaa?… Elina, pidätkö sinäkin Yrjöä kauneimpana miehenä maailmassa?