Arrakoskella on pesty ja siistitty, leivottu ja valmisteltu. Odotetaan paljon vieraita, koko suuri suku saapuu. Huoneita on koristettu ja puistoa järjestetty. Huomenna, huomenna tulee Vitold, Agnesin sulhanen! Mutta siitä eivät muut tiedä. Vasta illalla julkaistaan kihlaus.
— Minuun niin koskee, sanoo Agnes, — ettei Yrjö voi tulla. Sinäkään et nyt voi olla niin iloinen kuin jos hän olisi täällä. Ehkä meidän sittenkin olisi pitänyt odottaa…
— Mutta kun hänen tulonsa on epävarma. Onhan parempi, että tämä tapahtuu nyt kesän ollessa kauneimmillaan.
Mitä pikemmin sitä parempi, ajattelee hän itsekseen ja valmistaa juhlaa aivan väsymättömänä. Sisarukset ovat paraikaa kuistilla sitomassa seppeleitä, kun portti puiston päässä narahtaa ja puukujaa alas ajaa likeisimmän kestikievarin liinaharja hevonen. Rattailla istuu vaaleapukuinen herra, päässä vaalea huopahattu, jota hän jo hyvän matkan päässä alkaa huiskuttaa. Elina kalpenee, hänen päähänsä lentää äkkiä ajatus, että entä jos se on Dargis, mutta seuraavassa hetkessä hän jo hänet tuntee ja rientää iloisesti alas portaita.
— Kaarle Kunnas, kunnon ystävä, no tervetuloa!
Ja hän pusertaa molemmin käsin hänen kättään ja vie hänet sisään, yhä pidellen hänen kättään.
— Mistä sinä tulet ja minne olet matkalla?
— Vartavasten herrasväkeä tervehtimään. Joko Yrjö on kotona?
— Ei ole vielä, me olemme olleet täällä koko kesän kahden Agnesin kanssa. Mutta sitä tervetulleempi olet! Vartavasten meitä tervehtimään! Se on suurenmoinen todiste ystävyydestäsi. Mitä minä saan sinulle tarjota? Ruokaa vaiko kahvia vaiko…?
— Kiitos, minun on todellakin nälkä!