Dargis saattaa häntä Helsinkiin, toimittaakseen hänelle rahaa ja passin.
Elina on hyvin kalpea, silmissä palaa outo tuli ja tuontuostakin jää hän tuijottamaan eteensä, ikäänkuin ei hän kuuluisi tähän maailmaan.
Dargis koettaa olla häntä näkemättä, ajattelematta. Hän tukahuttaa tunteensa, hän pakottaa omantuntonsa äänen vaikenemaan. Kunhan hän edes saisi puhua joistakin ulkonaisista, vähäpätöisistä asioista! Mutta neuvoja matkan varrelle on hän jo jakanut yllin kyllin. Elina on kuunnellut häntä hajamielisenä, ikäänkuin ei mikään liikuttaisi häntä.
Ja nyt ei häntä saata häiritä, hän katselee ikkunasta, piirteet jännityksessä, mutta silmissä harras loisto, ikäänkuin hän rukoilisi.
Pitkistä ajoista elää hänen rinnassaan eheä tunne, hän rakastaa Yrjöä, hän ikävöi häntä, hän on unohtanut kaiken muun.
— Jumala, armahda minua, älä ota minulta ainoaani! kuiskaa hän miltei liikuttamatta huuliaan ja kyyneleet alkavat valua alas poskia.
Dargis näkee mitä hänen sielussaan liikkuu ja soimaa itseään siitä, että hän katselee hänen pyhäkköönsä. Mutta samalla hän niin vilpittömästi iloitsee siitä, että Elina on päässyt eheyteen. Jumala, Jumala, anna hänen miehensä elää!
Hän saattaa Elinan laivaan. Pelottaa jättää hänet yksin.
— Kuinkahan sinä tulet toimeen? kysyy hän levottomasti.
— Ole huoleti, sanoo Elina ystävällisellä äänellä, — tarmoni ei koskaan ole ollut niin valveilla kuin tänään.