Ruumis makaa valkealla vuoteella maanalaisessa kellarissa. Posket ovat syvillä kuopilla, luut pistävät esiin kellertävän ihon alta, sinertävät silmäluomet ovat puoleksi painuneet silmille, joiden ilme on lasisen jäykkä.
Vaimo heittäytyy hänen ylleen, painaa hänet syliinsä, kuiskaa hänelle rakkautensa sanoja, tarttuu hänen käteensä, hakee hänen huuliaan… Hän ei ole ehtinyt niitä löytää, kun hän käsittää syleilevänsä kuolemaa… Kellarin kiviseinät kertovat hänen huutoaan ja tajuttomana nostaa hänet laupeudensisar lattialta.
Hän herää jo seuraavassa hetkessä.
Nyt vasta hän tietää, mitä kuolema on! Nuo huulet, jotka ovat häntä vastaan hymyilleet, tuo käsi, joka häntä on hyväillyt, tuo syli johon hän on sulkeutunut — kaikki on kylmennyttä! Hänen rakkaimpansa on ruumis, joka katselee häneen lasisella, katkenneella silmällä. Sen silmän ilme on kamala. Se kahlehtii Elinan paikalle, se seuraa häntä, vaikka hän jo on jättänyt maanalaisen kellarin.
— Antakaa minun kuolla, antakaa minun kuolla, vaikeroi hän. — Minulla ei enää ole mitään elämässä! Jumala, armahda minua, ota minut luoksesi!
Sairaanhoitajatar koettaa häntä lohduttaa ja lääkäri antaa hänelle vahvistavaa lääkettä. He ovat hyvät ja ystävälliset, he kysyvät tahtooko hän viedä hänet mukaansa Suomeen, vai tännekö hänet haudataan. Ei tänne! Kyllä hän vie hänet mukaansa kotiin… Mutta se on kallista! Riittävätkö hänen rahansa? Hän levittää ne heidän eteensä pöydälle. Hänellä on paljon, paljon rahaa… Ne riittävät!
Kotimatka on omituinen. Hän on yksin eikä kuitenkaan yksin: hänen seurassaan on ruumis. Hän kulkee kuin unissaan, hermot jännityksessä, hyörivän ihmisjoukon keskellä. Hänen ympärillään nauretaan, puhellaan. Mutta nauru kaikuu hänen korvissaan valitukselta ja puhe on kuin itkua. Häneen ei mikään koske, hän on aivan tylsä, varjo ilman ruumista, rauhaton henki, jonka ainoana tehtävänä on vartioida, että junanmuutoksissa hänen suurta laatikkoaan kannettaisiin varovaisesti. Siinä on hänen kaikkensa, hän ei omista mitään muuta kuin nuo kaksi lasista, katkennutta silmää, jotka häntä lakkaamatta seuraavat…
Veera ja Agnes ovat kotirannassa vastassa, he ovat saaneet sähkösanoman. Dargis on poissa, mutta Elina ei sitä huomaa. He itkevät, kun ottavat häntä vastaan. Hänen silmiinsä ei tule kyyneltä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä on, mahtaako sopia heti ryhtyä hankkimaan hautaa, ja hän valitseekin paikan vielä samana iltana, paikan, jossa on sijaa kahdelle. Sillä siinä tahtoo hänkin levätä.
Hänen täytyy saada kuolla nyt, Yrjön kanssa, niinkuin muinaiset Intian lesket! Hän on kuolemastaan niin varma, että hän kerran esittää, että he menisivät valitsemaan hänelle ruumisarkkua. Mutta kuolema ei tule…
Kirkonkellot soivat, osakunta lippuineen kokoontuu, tuttavat tulevat pitkänä, mustana saattona. Kuinka monasti hän hengissä on elänyt läpi tämän kaiken, vaikkei hän ole voinut kuvitella sitä näin vaikeaksi.