Kauheinta on, kun arkku on laskettu hautaan ja multa alkaa sen peittää.
Elina tahtoisi heittäytyä perässä. Hän ei voi jäädä maan päälle yksin.
Hautaan, hautaan Yrjön kanssa!
Mutta hän jää haudan partaalle, Agnes pitelee hänestä kiinni ja he vievät hänet autioon kotiin. Siellä saa hän itkunarmolahjan, hän itkee, itkee. Nyt tajuaa hän koko totuuden: hän on jäänyt orvoksi, kuolemakaan ei tahdo häntä armahtaa.
Vasta syksyllä hän saa tietää, että Agnesin ja Vitoldin kihlaus on purettu.
Sisarukset ovat lähteneet metsään poimimaan sieniä ennenkuin hallayöt alkavat. On märkä syyspäivä, sataa taivaan täydeltä ja tuuli ruhjoo kellastuneita puita. Taivas on raskaassa pilvessä, ei missään näy valonsädettä, yksin kivet kukoistavat kauneimmillaan, sillä sammalpeite kukkii, ja katajapensaat heloittavat hopeankarvaisessa hohteessa.
Agnes on jäänyt seisomaan puun juurelle ja Elina on heittäytynyt kivelle hänen viereensä. Sammal on märkää ja vettä varisee puista, mutta he eivät siitä välitä, sillä ovathan he jo ennestään kastuneet.
Äkkiä sattuu Elinan katse Agnesin käteen, joka ympäröi kopan sankaa.
— Missä sinun sormuksesi on? kysyy hän hajamielisesti.
Agnes vaikenee hetkisen ja vastaa sitten hiljaa.
— Nyt vastako sen huomaat? Eihän minulla enää moneen aikaan ole ollut sormusta.
— Moneen aikaan ollut sormusta? toistaa Elina ja tuijottaa sisareensa ikäänkuin ei hän häntä käsittäisi.