— Sinä päivänä, jatkaa Agnes surumielisesti, — jolloin sinun sähkösanomasi Yrjön kuolemasta tuli, tunnusti Vitold minulle, että hän rakasti toista…
— Rakasti toista? ääntelee Elina itsekseen.
Äkkiä hän herää kuin unesta. Hänelle selvenee, miksi hänen sisarensa poski on niin kalpea ja laihtunut. Kuinka hän onkin voinut kulkea silmät ummessa kokonaisia viikkoja, kuukausia, ajattelematta muuta kuin itseään ja omia huoliaan?
Tai hän ei oikeastaan ole ajatellut mitään, hän on vain vaistomaisesti tuntenut, vuoroin äärettömän tuskan ja hyljättyyden tunnetta, vuoroin täydellistä lepoa, unohdusta, tylsyyttä.
Sanattomana tuijottaa hän Agnesiin pitkän aikaa, sitten tarttuu hän molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin palauttaakseen järkeään.
— Voi minua onnetonta, mitä minä olen tehnyt! pääsee häneltä vihdoin kolkkona huudahduksena.
Sade valelee hänen kasvojaan ja mustaa pukua, joka väljänä sujuu hänen ympärillään.
— Voi minua, voi minua! toistelee hän lakkaamatta ja vääntelee käsiään. — Miten voin enää elää maan päällä, kun olen syössyt niin monen ihmisen onnettomuuteen!… Agnes, älä hyväile minua, sinulla olisi syytä minut kirota, sillä minä hänet sinulta ryöstin. Etkö tiedä sitä?
— Tiedän, mutta sinä olet saanut kärsiä niin paljon!
Ja Agnes sulkee hänet syliinsä ja hyväilee häntä kuin sairasta lasta.