— Jollen olisi ollut niin kehittymätön, niin olisin kyllä itsestänikin käsittänyt asiain tilan. Mutta minä olin lapsi. Vasta sitten avautuivat silmäni ja minulle selveni sinunkin käytöksesi täällä Arrakoskella viime suvena. Minä käsitin, miksi koski aina veti sinua puoleensa. Sillä sitten kun olin antanut pois sormukseni, syttyi minussakin halu seisoa kosken partaalla, jopa heittäytyä keskelle kuohua…
— Niin, keskelle kosken kuohua! huudahtaa Elina äkkiä ja nousee. 523
Hän alkaa kiivaasti astella ylös kalliota, jonne Arrakoski näkyy. Leveänä, kohisevana, tulvillaan syyssateista vierii virta hänen edessään.
— Lähdetään kotiin, sanoo Agnes, pelästyen ilmettä sisarensa kasvoissa.
Käsityksin astelevat he siltaa kohti, joka vie toiselle puolelle jokea.
— Annatko sinä minulle todellakin anteeksi? kysyy Elina arasti.
— Rakas sisko, tiedäthän sen. Minä niin mielelläni suon teille, sinulle ja hänelle, sen onnen.
Elina säpsähtää.
— Sinä luulet, että onnesta minun ja hänen välillään vielä voisi jotakin tulla? Ei, ei, ei! ja tuhat kertaa ei! Minä en ole niitä naisia, jotka tekevät miehen onnelliseksi. Mistä minä tiedän, että eheästi voin rakastaa yhtä, minä, jolla on ollut kaksi rakkautta yhtaikaa! Ei, ei! Olen siksi rehellinen, etten enää tahdo pettää…!
— Elina, rakas sisko, älä puhu tuolla tavalla! Te tulette onnellisiksi.