Mutta Elina karkaa hänen käsistään, juoksee sillan poikki ja seisahtuu vasta portaiden eteen. Hänen poskensa punoittavat ja hengitys kulkee sihisten.
Kuinka syksy jo onkin tehnyt tuhojaan! Märkinä, toisiinsa liimautuneina peittävät keltaiset lehdet käytävät, tuuli ruhjoo puita. Räikeänvärisinä kohoavat syyskukkaset lavoiltaan keskellä hävitystä. Kuinka harmaalta, laholta näyttää Arrakosken päärakennuskin kattoineen, joka kasvaa sammalta! Rääkyen nousee varisparvi kaurapellosta puiston aidan takana. Se on vielä kuhilailla, mutta ruisvainiolla nousee jo kaunis oraanalku.
— Posti on tullut, ilmoittaa vanha palvelijatar hymyillen ovelta. —
Ja niin paljon kirjeitä!
Hän on viime aikoina näytellyt päivänpaistetta talossa. Muut kaikki ovat olleet sumuna ja sateena.
Veri Elinan suonissa alkaa äkkiä polttaa: hänelle on kirje Dargikselta!
Hänen sydämensä sykkii kiivaasti. Hän on hetkessä muuttunut nuoreksi tytöksi, joka pakenee ylisille lukemaan kallisarvoista kirjettään. Hänelle selviää, ettei Vitold enää ole kihloissa eikä hän naimisissa!
Ensinnä putoaa kirjeen kuoresta murattiköynnöksen lehti. Elina ottaa sen käteensä ja vie sen likemmä kasvojaan. Se vielä tuoksuaa. Sitten lukee hän kirjeen.
"Suonet minun kysyä, miten Arrakoskella jaksetaan.
Olen monasti aikonut kirjoittaa, mutta olen sen sitten jättänyt
tekemättä.
Suuren ilon minulle valmistaisit, jos kirjoittaisit vaikkapa vain
muutaman sanan.