— Kyllä minä nyt jollakin lailla…
— Kunnas kyllä saattaa hänet kotiin, sanoi Yrjö. — Antaa nuorten tanssia niin kauan kuin voivat.
— Minäkin teen sen hyvin mielelläni, ehdotteli Dargis, — jos…
— Kyllä täällä pidetään huoli neiti Ekmarkista, keskeytti Kunnas hiukan malttamattomasti.
Agnes riensi tanssiin. Yrjö ja Elina sanoivat Dargikselle hyvästi ja läksivät.
Suloiselta tuntui päästä ulkoilmaan.
Oli ensimmäisten syyspakkasten öitä. Suurena purjehti kuu taivaalla, joka oli kirkas ja sininen. Ei ollut vielä lunta, mutta katukivet, puoleksi lehdettömät puut ja nurmikot olivat kuurassa.
Elina kääri turkkia ympärilleen ja hengitti syvältä. Mikä hänen oli? Miksi sydän löi ja hermot tykkivät? Niin kävi aina, kun hän rouva Peltosen näki. Miksei hän sitten voinut unohtaa niinkuin muut ihmiset? Miksi heräsivät paikalla muistot? Eikö niiden jo ollut aika kalveta ja kuihtua? Johan Aksel, hänen ainoa veljensä, viisi vuotta oli levännyt haudassaan.
Aksel, hänen kaunis, uljas veljensä oli nostanut tuon Veeran hänen puolisivistyneistä oloistaan rinnalleen, he olivat eläneet avioliitossa viisi onnellista vuotta. Ja tuskin vuotta Akselin kuoleman jälkeen riistää leski yltään surupuvun ja menee uusiin naimisiin…
Sen olisi vielä voinut ymmärtää, jollei olisi ollut lapsia, mutta olihan Akselilla kaksi poikaa. Elina aivan raivostui, kun hän rupesi sitä ajattelemaan… Hänen veljensä, joka oli ollut oikea miehisen voiman ja kauneuden ihanne, vanhan sivistyssuvun jälkeläinen! Ja sitten tuo menee ja ottaa Peltosen, miehen joka on Peltonen kantapäästä kiireeseen asti!