Saatettuaan sisarensa asemalle rupesi Elina järjestämään kotiaan. Kaikki olikin nurin, he olivat illalla pukeutuneet sellaisessa kiireessä. Hän otti esiin ommellut koristeensa ja levitti niitä pöydille ja tuoleille. Kodin piti esiintyä edukseen, kun lisäksi tuo ulkomaalainen tulisi sen katon alle. Onneksi sattui olemaan juuri se ainoa viikon päivä, jolloin ei hänellä ollut ainoatakaan tuntia.
Dargis tuli täsmälleen kello kaksitoista ja avosylin otti Yrjö hänet vastaan. Pian olivat he vaipuneet muistoihinsa, kysymykset ja vastaukset seurasivat toisiaan taukoamatta ja Elina istui mykkänä kuulijana, iloisesti hymyillen miehensä innostukselle.
— Mutta kertokaa toki itsestännekin, virkkoi Dargis vihdoin. — Joko herrasväki kauankin on ollut naimisissa?
— Ei sitä enää muistakaan…
— Ohoh, Yrjö, sanoi Elina, — muistat kai, että tulee kahdeksan vuotta juuri näinä päivinä.
— Muistan, muistan. Leikkiähän minä… Ja te — tai ehkä hyvään suomalaiseen tapaan sinuttelisimme toisiamme —, oletko sinä jo suurenkin perheen isä?
— En suuremman kuin silloinkaan, kun tapasimme. Päinvastoin, koska isäni senjälkeen on kuollut.
— Vai, vai niin. Mutta nyt sinun pitää mennä naimisiin. Ota nyt täältä
Suomesta tyttö mukaasi!
Dargis naurahti.
— Ensinnä tarvitsisin sentään ystävällisiä neuvoja, mistä saisin sopivan asunnon…