Muukalainen herra oli pitkä, harteva mies. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, samoin tuuheat viiksetkin, mutta kulmakarvat ja silmäripset olivat tummat. Erittäin kaunis oli hänen korkea, valkea otsansa. Ilme kasvoissa ja koko esiintymisessä teki voimakkaan, miltei tuiman vaikutuksen.
Astellessaan hänen rinnallaan ja selitellessään hänelle merkillisimpiä rakennuksia, ehti Elina saada hänestä sen käsityksen, että hän mahtaa olla tavattoman väkevä.
— Onkohan tässä pankkia likeisyydessä? kysyi ulkomaalainen äkkiä. —
Minun pitäisi vaihtaa rahaa.
— Pankkia? toisti Elina. — On kyllä likellä. Sinne juuri minullakin on asiaa.
— Menettekö nostamaan rahaa? sanoi Dargis hymyillen.
— En. Maksamaan minä menen.
Kultanappinen vahtimestari avasi heille oven ja vakavana asteli Elina luukulle, jossa tiesi vekselejä lunastettavan. Hän levitti siihen seitsemän sadanmarkan seteliä ja ihaili, pankkineidin etsiessä vekseliä, niitä puhtaita, uusia rahoja, jotka suurissa läjissä lepäsivät pöydillä aidakkeen takana.
— Tämä on kahdeksansataa, huomautti neiti.
Hän sai pari kertaa uudistaa lauseensa, ennenkuin Elina hänet ymmärsi.
— Se ei ole mahdollista, yritti hän. — Olisinko voinut niin erehtyä? Mutta kai minä sittenkin olen! Onhan pankki vielä auki, jotta ehdin kotiin hakemaan lisää?