— Et, et, et, sitä et saa sanoa! huusi Elina. — Muista ettet sano.
— Rauhoitu toki! Miksen saisi sanoa?
— Etkö ymmärrä, etten minä vieraalle ihmiselle tahdo näyttää, ettei mieheni pidä asioistaan parempaa huolta. Luulkoon mieluummin minusta pahaa, sen kärsin tuhat kertaa kernaammin… Ja mene sinä nyt ja hanki nuo rahat, että paikalla saamme hänelle maksaa…
Yrjö seisoi pitkän aikaa ääneti, hajamielisenä katsellen, kuinka Elina valeli kasvojaan vedellä.
— Sinä unohdat, sanoi hän vihdoin, — että minä ja Vitold Dargis olemme vanhat tutut. Ei tätä asiaa nyt kannata ottaa niin traagilliselta kannalta!
* * * * *
Vieras palasi heti kello kolmen jälkeen. Keskustelu aterian aikana liikkui Liettuan oloissa ja Dargis kertoi. Ne olivat surullisia, kamalia asioita. Elina kuunteli yhtenä korvana, kasvoilla kankea hämmästyksen ilme. Olihan hän ennenkin kuullut tästä kaikesta, mutta ikäänkuin kauempaa. Tämä mies oli itse nähnyt ja kokenut kaikki, mistä kertoi. Ja kertoessa nousi hänen poskilleen verta, kasvoihin tuli kova, katkera ilme ja silmät leimahtelivat. Hänessä oli hetkellisesti jotakin miltei raakaa. Äkkiä laski hän suuren kouransa otsalleen, sivalsi voimakkaalla liikkeellä hiuksia taaksepäin ja virkkoi äänellä, joka oli aivan muuttunut:
— Jättäkäämme tämä aihe, miksi minä siihen palasinkin… Arvoisa rouva…
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan jäi Elinaan katsomaan: hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.
— Arvoisa rouva, toisti hän sitten sanansa, — olen päivälliseen hyvin tyytyväinen. Se melkein muistuttaa niitä aterioita, joita äitini valmistaa.