— Noo, virkkoi Dargis vihdoin, äänellä, jossa oli omituinen sointu ja ikäänkuin jatkaakseen: mitä nyt tehdään?
Elina joutui hämilleen. Hän tunsi, että hänen nyt tulisi pitää seuraa tuolle herralle suurmaailman naisten tavoin, kun he vieraineen viettävät hämyn hetkeä pienessä salongissaan.
— Pidättekö musiikista? sai hän vihdoin sanotuksi.
— Pidän, arvoisa rouva.
— Soitatte ehkä tai laulatte?
— En kumpaakaan. Tai laulan tosin, mutta vain omaksi huvikseni. Vaan koska te oikeastaan ehditte soittaa, kun annatte kielitunteja? Ja luulen sentään huomanneeni, että olette soittanut aika paljon.
— Olenhan minä. Isäni eläessä sain oppia, hän tahtoi jo lähettää minut ulkomaille konservatorioon, mutta sitten hän kuoli, jouduimme setämme luo, minä ja sisareni. Kävin kyllä jonkin aikaa musiikkiopistoa, mutta sitten jouduin naimisiin ja opintoni jäivät.
— Miksi niin? kysyi Dargis ja katseli häntä hymyillen.
— Ei ollut aikaa eikä varaa, sanoi Elina nauraen.
— Aikaa? venytteli Dargis. — Lapsetko veivät kaiken ajan?