— Ei, mutta muut kotityöt.
Dargis oli asettanut kyynärpäänsä pöydälle ja tuijotti Elinaan, pää käsien varassa.
Eikö hän ymmärrä, että tuollainen asento on epäkohtelias? ajatteli
Elina itsekseen. Vai tahtooko hän tahallaan minua loukata?
— Seurustelemiseen ja huveihin myöskin menee aikaa, huomautti Dargis hetken perästä ivansekaisella äänellä.
— No, ei paljon. Seurusteleminen ei meitä kumpaakaan huvita, olemme enimmäkseen kotona. Mutta kertoisitte nyt minulle jotakin kotimaastanne.
Dargis loi häneen pitkän, epäilevän katseen ja alkoi sitten, antaen ensin lyhyitä, ylimalkaisia vastauksia Elinan kysymyksiin, mutta sitten lämpenemistään lämmeten. Hän kertoi kansan tavoista, oloista, lauluista, kirjallisuudesta, ja Elina kuunteli, enimmäkseen sanattomana. Ainoastaan ilme hänen kasvoissaan todisti, että hän kuunteli. Pimeään tottuneina saattoivat he erottaa jo toistensa kasvot.
— Tahdotte kuulla kodistani… Olette hyvin ystävällinen… Laakson liepeellä, kirkon alla seisoo vanha, valkeaksi maalattu olkikattoinen talo. Siinä minä synnyin, siinä minä kasvoin. Ikkunoihin ja pihamaalle näkyi joki ja sen hiekkarannoilla, narskuvien näkinkenkien joukossa kuluivat lapsuuteni päivät… Isä oli talonpoika, äiti käyttää kansan pukua ja kieltä.
Hän lakkasi puhumasta, ikäänkuin odottaen, että Elina jotakin sanoisi.
Kun hän yhä vaikeni, jatkoi Dargis:
— Ensimmäiset muistoni liittyvät suureen kastanjaan talon pihalla ja neitsyt Maarian kuvaan tienristeyksessä. Sen eteen lankesin viisivuotiaana poikana polvilleni, kun isoisääni kahleissa kuljetettiin Siperiaan… Ei! Taaskin joudun noihin surullisiin muistoihin!
Ja hän sivalsi kädellä otsaansa, ikäänkuin pyyhkäistäkseen kaiken pahan olemattomaksi.