— Mutta mistä sitten puhua, kun ei muuta ole! Kertokaa te. Teidän elämässänne epäilemättä on ollut paljon valoa ja päivänpaistetta.
Elina ei heti voinut päästä tunnelmasta, jonka Dargiksen kertomus hänessä oli herättänyt.
— Olette oikeassa, sanoi hän sitten, — minun elämässäni on ollut paljon valoa. Oli tosin varjojakin, mutta valoon verraten olivat ne pienet. Olen onnellinen, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan… Kunhan vain saisin pelastaa syntymäkotini joutumasta vieraiden käsiin!
— Ehkä saatte…
— En, en koskaan! Kuukauden perästä myydään Arrakoski, enkä sitten enää tahdo sitä ajatella.
He vaikenivat molemmat. Mutta hiljaisuus ei ollut kiusallinen, se ikäänkuin hyväili.
— Hyvä rouva, virkkoi Dargis vihdoin ja nousi, — olen aivan unohtanut ajan kulun. Kiitoksia paljon ja hyvästi huomiseen asti.
— Joko menette? sanoi Elina hiljaa, nousi ja ojensi hänelle kätensä.
Ennenkuin hän ehti ajatellakaan, oli Dargis vienyt sen huulilleen.
— Olettepa… te ulkomaalaiset… tavattoman kohteliaita. Emme me jäykät suomalaiset…