— Et sinä kotiin saa mennä, kun kerrankin olet tullut tätiä katsomaan!
Ja nyt vasta huomasi Elina ovensuussa kälynsä, tervehti häntä melkein sydämellisesti ja rupesi riisumaan päällystakkia veljenpoikansa yltä.
— Täti on niin iloissaan, puheli hän, tuontuostakin suudellen pojan ruusuisia poskia, — kun taas saa nähdä oman pikku Akkinsa. Sinä olet niin kovasti kasvanut. Täti ei enää ollut tuntea… Mitä sinne Olaville kuuluu?… Voi voi, vai on Olavi ollut kipeänä eikä pääse ulos… Mitä täti nyt sinulle oikein näyttäisikään?… Ole niin hyvä ja istu, Veera. Saanko tarjota sinulle kahvia, tai ehkä mieluummin teetä?
Ja nopeasti riensi hän ruokasaliin antamaan palvelijattarelle käskyä ja palasi samassa takaisin kädessä lautasellinen omenia.
Hän oli hämillään, hän ei oikein tietänyt mistä puhua kälylleen. Ei hän myöskään tahtonut antaa Veeran alkaa, sillä hän pelkäsi hänen aikovan kajota heidän yhteisiin muistoihinsa. Hän koetti tekeytyä niin iloiseksi ja huolettomaksi kuin suinkin, heittäytyi vallattomasti istumaan suurelle karhuntaljalle, joka oli lattialla salin kulmassa ja veti Akin mukaansa. Vähitellen siirsi Veera tuolinsa heidän läheisyyteensä.
Veera Peltonen oli pitkä, solakka nainen ja kantoi komeaa, hienoista villakankaista tehtyä suomalaista kansallispukua. Hän ei enää ollut nuori, mutta kasvot olivat miellyttävät ja varsinkin olivat hänen suuret, ruskeat silmänsä ilmehikkäät.
— Vai on Olavi ollut sairaana, puheli Elina hajamielisesti, kiertäen
Akin kiharoita sormiensa ympäri.
Ja sitten he jatkoivat keskusteluaan tuulesta, ilmasta ja kesän vietosta.
— Elina, virkkoi Veera vihdoin, — minulla olisi sinulle pyyntö.
— No? sanoi Elina säpsähtäen.