— Se, että rupeaisit minulle modelliksi.
— Minä modelliksi? Mihin?
Veera siirtyi hänen viereensä karhuntaljalle ja alkoi hiljaa puhua:
— Katso, minä tahtoisin maalata kaksi taulua. Toista kutsuisin "suruksi", toista "iloksi". Toisen maalaisin seuraavalla tavalla: nuori tyttö tanssipuvussa, käherretyt hiukset, paljas kaula, paljaat käsivarret, huulilla huoleton hymy, ympärillä kotiljonkiruusukkeita ja kukkasia, kädessä naamio… Toisen maalaisin näin: nainen mustassa sileässä puvussa, sileäksi kammattu tukka, kalpeat kasvot, katse tähdättynä jonnekin hyvin kauas… ja siinä katseessa täytyisi kuvastua kaikki… käsissä murattiköynnöstä, josta hän punoo seppeltä…
Veera oli puhuessaan lämmennyt ja riistänyt Elinankin mukaansa.
— Mihin sitten tahtoisit minua, iloon vaiko suruun?
— Molempiin? Tahtoisin niihin saman henkilön enkä tiedä ketään, jonka piirteet niin herkästi vaihtuisivat.
Elina jäi miettimään. Asia häntä huvitti, hän oli jo unohtamaisillaan kaunansa rouva Peltosta kohtaan.
— Täti, keskeytti hänet samassa pikku Akki, — osaatko sinä leikkiä hevosta?
— Osaanko minä? huudahti Elina, kiinnittäen silmänsä lapsen kasvoihin, jotka niin paljon muistuttivat rakastettua veljeä. — Koetetaanpa! Haetaan suitset, kuka rupeaa hevoseksi?