— Akki on hevonen!
He hypähtivät molemmat ylös karhuntaljalta ja hetkisen kuluttua kiertelivät he huoneesta huoneeseen, varsinkin juosten ympäri ruokasalin pyöreän pöydän.
Äkkiä heitti Elina käsistään ohjakset ja piiloutui oven taakse. Lapsi etsi ja etsi ja kun he vihdoin löysivät toisensa, huudahtivat molemmat ilosta.
— Veera, virkkoi Elina äkkiä, pyyhkien otsaansa, — anna sinä minulle tämä Akki! Sinullahan on niin monta lasta.
Veera nauroi.
— Niin todellakin, jatkoi Elina innostuneena ja veti pojan syliinsä. — Enhän minä yleensä lapsia kärsi, mutta sinusta minä pidän, lieneekö sitten siksi, että olet niin isäsi näköinen. Tulisitko sinä, Akki, tädin pojaksi?
— Tulisin, jos täti aina leikkisi hevosta kanssani.
— Leikkisin, leikkisin, tietysti joka päivä!
Siihen ei lapsi vastannut mitään, vaan jäi miettiväisenä katselemaan eteensä. Elina ei voinut riistää silmiään hänen kasvoistaan. Valtaavina yrittivät jo muistot täyttää hänen mielensä, kun Veera äkkiä katkaisi hänen ajatustensa kulun:
— Mutta Elina, sinä et vastannut kysymykseeni.