— Mihin kysymykseen?… Niin tosiaan. Rupeaisinhan minä mielelläni modelliksesi, mutta minulla ei ole aikaa. Ja löydäthän sinä sopivampiakin.
Veera silmäili häneen hetkisen melkein rukoilevasti.
— Rakas Elina, virkkoi hän sitten, — se ei ole sitä, ettei sinulla olisi aikaa, mutta sinä et tahdo. Ethän ole vuosikausiin käynyt luonani. Minä odotin, että sinä toki edes lasten tähden…
Elinan kasvoihin oli äkkiä tullut kova, kankea ilme.
— Pitäisihän sinun tietää, miksi minun nykyään on vaikea tulla ainoan veljeni vaimon ja lasten kotiin…
— No mutta eikö sinun hyvä sydämesi nyt helly antamaan anteeksi, jos mielestäsi olisinkin rikkonut? Eikö nyt aika tasoita ja tuo unohdusta?
— Toisille näkyy tuovan hyvinkin pian. Minä en, sen pahempi, kuulu niihin.
Hetkisen katseli Veera surullisena ja neuvottomana eteensä. Hänen poskilleen oli noussut hehkua.
— Ihmiset ovat niin erilaiset, kuiskasi hän sitten ja laski kätensä Elinan olkapäälle. — Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Minä olen niin monesti tahtonut sinulle selittää kaikki, mutta sinä et ole tahtonut kuunnella.
— Enkä tahdo nytkään, sanoi Elina, ikäänkuin peläten kiusausta. —
Mitä se siitä paranee! Tehtyä ei saa tekemättömäksi.