— Mutta että edes ymmärtäisit. Anna minun nyt kerran puhua suoraan. Rakas Elina… ja Veera tarttui hänen käteensä, ikäänkuin estääkseen häntä nousemasta.
— Katso, meitä naisia on kahta laatua: naisellisia, hyviä naisia, jotka, jos he joutuvat naimisiin, tekevät miehensä ja kotinsa onnelliseksi ja kasvattavat hyviä lapsia. Toisin sanoen: todellisia naisia, jotka täyttävät naisen todellisen tarkoituksen — tai jolleivät joudu naimisiin, pyhittävät elämänsä jollekin hyvälle tarkoitukselle, tulevat sairaanhoitajattariksi tai elävät jonkun sukulaisen kodissa, nauttien sen perheonnesta ja kutoen sukkia sen lapsille. Tai epänaisellisia naisia: joko nerokkaita, kevyitä, tai suorastaan miesmäisiä naisia. Nuo nerokkaat, jos he pääsevät kehittymään, tulevat hyviksi taiteilijattariksi, kevyet elävät perhosten lailla, liehuvat huvista huviin, joutuvat joko huonoille teille tai naimisiin, mutta tulevat miltei joka tapauksessa itse onnettomiksi ja saattavat muita onnettomuuteen. Miesmäisistä naisista en tahdo puhua, sillä he ovat luonnottomia. Mihin luokkaan kukin kuulumme, sen tiedämme kai itse…
Elina tuijotti kankeasti eteensä. Hän aavisti vaistomaisesti olevansa samaa mieltä Veeran kanssa, mutta sitä ei hän tahtonut myöntää.
— Sinä ehkä tiedät, sanoi hän, koettaen lyödä koko keskustelun leikiksi, — mutta minä kai kuulunen johonkin väliluokkaan, joka on sekoitus kaikista.
— Et, et, et, sinulla on taiteilija veressä.
— Kuulun siis toisin sanoen neroihin! Elina purskahti nauruun.
— Sinusta olisi varmaankin tullut hyvä taiteilija.
Hetkisen vaikenivat molemmat, sitten alkoi Veera taas:
— Kuuntele minua vielä levollisesti. Kun minä jäin leskeksi, tuntui elämäni aivan toivottomalta…
— Kuinka saatat puhua sillä tavalla! leimahti Elina. — Jäiväthän sinulle lapset!