— Niin, jos olisin ollut noita naisellisia, hyviä naisia, niin olisin tyytynyt siihen, mutta minä olin tottunut tuntemaan rinnallani miehen, joka täydensi vajavuuttani, jolta ammensin voimia ja vaikutuksia, sillä itsessäni olin itselleni riittämätön, puolikas. Etkö ymmärrä minua?
Elina oli lyyhistynyt kokoon, hän istui kädet silmillä, huojuttaen ruumistaan edestakaisin.
— Että sinä saatoit, että sinä saatoit! pääsi häneltä tukahdutettuna huudahduksena.
— Etkö käsitä, että jäin kuin pursi tuuliajolle. Olisin tahtonut kuolla… Ja ensimmäisen toivottomuuden laimennuttua valtasi minut ääretön ikävä. Olisin antanut mitä tahansa, kun olisin saanut uskoa huoleni jollekin. Mutta kenen olisin saattanut tehdä uskotukseni? Naisellinen, hyvä nainen olisi korkeintaan voinut itkeä kanssani, mutta ei hän olisi minua ymmärtänyt. Minä turvauduin miehiin — ja rakastuin. Alussa se minua kammotti, mutta sitten… niin, minä tottelin luonnon ääntä ja menin avioliittoon. Olen onnellinen, olen saanut itselleni toverin ja lapsillani on hyvä kasvattaja ja isä. Nyt tiedät kaikki.
Veera vaikeni, odottaen että Elina jotakin sanoisi, mutta hän pysyi ääneti. Keskustelu oli hänelle ollut kiusallinen. Hetken aikana hän jo oli tuntenut jotakin myötätunnon tapaista, mutta kun Veera sitten oli selittänyt olevansa onnellinen, ja mennessään uuteen avioliittoon tahtoneensa tehdä Akselin lapsetkin onnellisiksi, kovettui hänen sydämensä ja pahat sanat pyörivät hänen huulillaan. Hän ei kuitenkaan saanut niitä lausutuiksi, sillä Veera katseli häntä kuin armoa anoen. Hän kääntyi hänestä pois, hän ei tahtonut katsoa kälyään silmiin. Silloin näki hän pikku Akin nukkuneen viereensä. Lapsi lepäsi pää karhun pehmeällä päällä, kutrit valuneina punottaville poskille.
— Voi lasta, hän väsyi, virkkoi Veera. — Tulimme koko matkan jalkaisin…
Yhdessä nostivat he hänet mukavampaan asentoon ja Elina peitti hänet liinasella.
— Oletko minua ymmärtänyt? kysyi Veera vihdoin.
— Olen, vastasi Elina, — enkä sinua enää tuomitse. Mutta surulliselta tuntuu ajatella, että ihmisluonto niin pian unohtaa.
— Usko minua: se on meidän onnemme, sillä muuten emme saisi tehdä muuta kuin itkeä!