He siirtyivät vähitellen muihin asioihin, juttelivat Arrakoskesta, Elinan tunneista ja oppilaista. Mutta erotessa oli heidän suhteensa suorempi ja hellempi ja hyvästi jättäessä syleilivät he toisiaan sydämellisesti.
— Sinä tulet siis aivan varmaan? sanoi Veera vielä ovella.
— Kiitos, kyllä.
— Tervetuloa!
* * * * *
Elina ei vuosikausiin ollut käynyt Veeran luona. Kun Vuoriolaiset maaseutukaupungista, missä Yrjö pari vuotta oli ollut virkaatekevänä opettajana, muuttivat Helsinkiin, oli Veera jo mennyt uusiin naimisiin. Vain pojat Akki ja Olavi olivat jonkun kerran käyneet Elinaa tervehtimässä.
Sykkivin sydämin astui hän tuttuun taloon, mutta paljon se oli muuttunut. Tuskin sitä olisi samaksi tuntenut.
Veera otti hänet suurella sydämellisyydellä vastaan ja Akki karkasi jo eteisessä hänen kaulaansa. Salissa juosta sipsutteli Olavi, ensin hiukan ujostellen, mutta sitten hänkin kietoen kätensä tädin kaulaan. Se oli hento lapsi, silläkin oli kauniit piirteet, vaikkei läheskään niinkuin vanhemmalla veljellä. Tämä tuli enemmän äitiinsä. Elina ehti heti vaistomaisesti tuntea, että hän enemmän rakasti vanhempaa.
Veera toi nyt sisään molemmat nuoremmat lapsensa, Siirin ja Elvin. Elinalta pääsi ehdottomasti huudahdus, kun hän veljenpojista käänsi katseensa pieniin Peltosiin.
— Ei mutta, Veera, mitä terveitä, mitä suomalaisia olentoja.