— Kyllä siitä tiedetään, vaikket sinä tiedä, kun et vuosikausiin ole käynyt meillä.
— Mutta mikset koskaan ole pannut mitään näytteille?
— En ole tuntenut minkäänlaista tarvetta. Opettajani Münchenissä kyllä kehoitti, mutta miksi sen oikeastaan olisin tehnyt?… Mikä minua enimmän ilahuttaa on, että lapsissani huomaan taipumuksia maalaustaiteeseen. Tehkööt he sen, mitä en minä ole voinut tehdä. Tahdotko nähdä!
Veera vei Elinan matalan maalaustelineen ääreen huoneen kulmassa.
— Tuon on Akki maalannut.
— Akki! huudahti Elina ja sulki syliinsä pojan, joka ylpeänä seisoi kuvan vieressä.
Taulu kuvasi punatulkkuja pihlajan oksalla.
— Täti, se ei vielä ole luonnon mukaan, mutta pian minä saan ruveta maalaamaan oikein oikeita lintuja… Tahtooko täti nähdä värilaatikkoni ja pensselini?
Elina seurasi sanatonna, voimatta riistää silmiään pojan viehättävistä kasvoista.
— Täällähän me yhdessä maalailemme Akin kanssa, puheli Veera, siirrellen telineitä syrjään tehdäkseen tilaa. — Sehän noissa lapsissa on niin suuri lohdutus, että saattaa toivoa heidän tekevän synnyinmaalle sen, mitä eivät vanhemmat ole voineet.