Hän oli siinä pitkän aikaa kuin tajuttomana, voimatta ajatella ja vain painaen otsaansa oven kovaan pieleen. Kellon lyödessä kaksitoista heräsi hän kuin unesta.
— Nyt tulee Yrjö, hän lupasi tulla kello kaksitoista!
Elina kuunteli henkeä pidätellen. Ketään ei tullut.
Entä jos hänelle on tapahtunut jotakin! Hän on saattanut sairastua siellä illallisilla. He eivät lähetä häntä kotiin jotteivät pelästyttäisi vaimoa, vaan vievät sairashuoneeseen… Tai jos hän on kuollut kadulle, niin he nostavat hänet rattaille, vievät pois ja huomenna luetaan sanomalehdistä, että…!
— Minä olen sen kaiken ansainnut!
— Jumala, Jumala, miten voisin sovittaa, miten katua…!
Hän ei vielä ollut päässyt tästä ajatuksesta, kun Yrjö tuli.
— Elinaiseni, kaunokaiseni, olet itkenyt! kuiskasi hän hellästi. — En voinut päästä aikaisemmin. Ihan salaa läksin. Kovasti minulle suuttuivat, kun yritinkään poistua.
Elina pakotti hymyn huulilleen ja läksi kynttilä kädessä makuuhuoneeseen.
— On se sentään suloista, puhui Yrjö taas, — kun on oma koti, ja oma vaimo, joka odottaa! Sinä minun hyvä toverini, oma Elinaiseni…!