Kerran nuorena poikana oli hän rakastanut välittömästi ja vilpittömästi. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin rakkaus täytyi riistää rinnasta juuria myöten.
Hänen mielelleen koitti talvi, tuli halla niin kova, että elämä näytti ikipäiviksi jäätyneen. Kaikki kävi hänelle välinpitämättömäksi, ainoastaan velvollisuudentunteesta hän toimi. Rauhaa hän ei saanut missään. Hän ei enää viihtynyt kotona, hän kierteli maailmaa reppu selässä, milloin meritse, milloin maitse. Välistä valtasi hänet halu antautua ruumiilliseen työhön, jotta se tukahuttaisi hengen tuskan. Hän vaelsi silloin johonkin merikaupunkiin ja lastasi laivoja, tai tarjoutui työhön jollekin maatilanomistajalle ja kaivoi hänen vainioilleen ojia. Mutta kun kasvot olivat tarpeeksi ruskettuneet tai parroittuneet, kädet käyneet koviksi ja känsäisiksi ja säästöä kertynyt jonkin verran, niin läksi hän parturin luo, hankki kaupungin hienoimman näköiseltä räätäliltä vaatteet ja antautui, taaskin vaihtuneena herraksi, istumaan kirjastoissa ja harrastamaan tieteitä. Ja opittuaan maan kielen ja saatuaan selville maan olot, palasi hän kotiin, ikävöivän äidin luo. Hän otti nyt osaa nuorison huveihin, innostui suremaan ja kärsimään maansa tilaa, korjasi puutarhan aidan, joka oli mennyt rikki, hiekoitti äidin kanssa käytävät, leikkasi elonkorjuujuhlassa kyläläisten rinnalla ja voitti kaikkien sydämet.
— Sinä onnen suosikki, sanoivat tuttavat, — kyllä me sinua kadehdimme! Kylläpä sinä olet saanut nähdä maailmaa!
Hän hymyili hiukan surumielisesti. He eivät aavistaneet, miten tyhjää hänen sisässään oli!
Eikä aikaakaan, kun hän taas kierteli maailmalla. Hän katseli etelän tummia kaunottaria, hän näki pohjan sinisilmäiset immet. Hän haki ylhäisten ja sivistyneiden piiristä, hän meni tahallaan alhaison ja "kadotettujen" pariin. Intohimon naiset saattoivat hänessä herättää, jopa niin valtavan, että kaikki voimat tarvittiin sitä tukahuttamaan, mutta rakkautta eivät he saaneet heräämään. Se mahtoi olla kuollut, niinkuin etelän kasvi kuolee, kun se istutetaan pohjan maaperään ja kohtaa pohjan talven.
Hän ei muuta pyytänyt kuin saada tietää, kykenikö hän rakastamaan, vai oliko rakastamisen voima kokonaan kuivunut hänestä.
Joka kerta kun hän kävi kotona, näki hän äitinsä katseessa kysymyksen: koska tuot kanssasi miniän? Naimisissa olevat veljet ja sisaret hankkivat hänelle usein tilaisuutta tutustua miellyttäviin nuoriin tyttöihin. Ja ainoa naimaton sisar, jonka kanssa hän lapsena oli rakennellut tuulentupia, etteivät he kumpikaan menisi naimisiin, vaan asuisivat yhdessä, hänkin huomautti hänelle hymyillen, että kyllä hän uhrautuu: Vitold saa mennä naimisiin!
Ei! Hän varmaan ei enää voinut rakastaa! Niin tuli hän Helsinkiin, näki, että se oli pieni, uudenaikainen kaupunki, siistiytyi hiukan hotellissaan, otti ovenvartijalta selvää ainoan persoonallisen tuttavansa, maisteri Vuorion osotteesta ja läksi kartta kädessä taivaltamaan hänen luokseen.
Hän kuuli jo pihaan pianonsoittoa. Hänen painettuaan ovikelloa lakkasi soitto ja nuori nainen, nähtävästi sama, joka oli soittanut, tuli avaamaan. Hän oli yksinkertaisessa mustassa puvussa, kaulassa leveä, valkea pitsikaulus. Silmät olivat ilmehikkäät, kasvot kalpeat, hiukset pehmeät. Hän liikkui notkeasti, ehkä hiukan hermostuneesti, ja puhui miellyttävällä äänellä. Äkkiä vetäytyi hänen poskilleen puna, Dargis käsitti sen johtuvan siitä, että hän huomasi olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Entistä kohteliaammin kehoitti hän häntä astumaan sisään.
Hänen miehensä oli tosin vielä kotona, mutta valitettavasti piti hänen heti lähteä tunnille. Mutta he kehoittivat häntä toki pian tulemaan takaisin.