— Oletko ottanut selvää kauppaehdoista? kysyi hän.
— Olen. Me olemme tässä viime viikkoina Elinan sedän, kapteeni Ekmarkin kanssa olleet kirjevaihdossa tästä asiasta. Hän sen johdosta jo kävikin Arrakoskella.
— No?
— Hän ei, sen pahempi, kehoittanut ostamaan taloa, mutta lupasi mennä takuuseen, jos jostakin saisin irti rahaa… Mutta helkkarissa, mitä kello on?
Hän laski kiireesti sikaarinpätkän kädestään ja veti esiin kellonsa.
Sitten hän leikillisellä äänellä jatkoi:
— Mitä, jos sinä lainaisit minulle rahaa?
Omituinen ajatustulva oli vienyt Dargiksen kuin pyörteeseen. Hän olisi empimättä paikalla luvannut suostua auttamaan tuota kelpo miestä hänen huolissaan. Mutta mitä Elina sanoisi, jos saisi tietää?
— Paljonko siihen tarvittaisiin? kysyi hän.
— Parikymmentä tuhatta vain. Talohan ei enää ole suuri… Mutta ei, älä toki, veli kulta, ota tätä asiaa todeksi! Leikkiähän minä laskin! Sillähän tavalla sinä tulisit ikäänkuin sidotuksi Suomeen. Ja tarvitaanhan sinua kotimaassasikin.
— Tulisitko toimeen parilla kymmenellä tuhannella? kysyi Dargis, kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa.