— Niin setä arveli. Loput saisi kiinnitetyksi. Mutta, huudahti Yrjö äkkiä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, — jos ostaisimme Arrakosken yhdessä? Eikö maanviljelys sinua huvita?… Ei, ei, veli Dargis, jatkoi hän samassa, — minä lasken leikkiä!… Ja nyt on kello jo niin paljon…
Yrjö nousi, mutta Dargis jäi liikkumattomana sohvaan istumaan.
— Äitini ja sisareni tähden, puhui hän ikäänkuin itsekseen, — en voi asettua Suomeen. Mutta parikymmentä tuhatta kyllä saat lainaksi.
Yrjö tarttui hänen käteensä ja rupesi nauramaan.
— En minä tahdo viekoitella sinua lupauksiin, joita ehkä saisit katua, sanoi hän sitten lämpimästi. — Ajatellaan nyt ensin asiaa. Ja kuule, tule nyt pian meille. Ehkä jo tänä iltana sopisi?
— Minä en koskaan ole ymmärtänyt panna rahoihin sitä arvoa, jonka saituri niille antaa, lausui Dargis hymyillen, — varsinkaan näille, joita en itse ole ansainnut… Mutta kuule, jos meidän kaupoistamme jotakin tulisi, niin älä huoli rouvallesi mainita, että minä olen ollut niissä osallinen.
Yrjö kääntyi takaisin huoneeseen päin ja veti oven kiinni. Hän oli jo ollut lähtemäisillään.
— Vai olet sinäkin huomannut, sanoi hän, — että Elina raha-asioissa on vähän arka. Olisit nähnyt, miten hän oli onneton silloin, kun sinä hänelle lainasit tuon satamarkkasen… Silloin pankissa!… Mutta en luule, että hän enää loukkaantuisi! Hän pitää sinusta niin paljon, että hän varmaan päinvastoin ilostuisi.
— Ehkä. Mutta vierashan minä sentään olen. Lupaa, ettei kukaan saa siitä tietää.
— Tuohon käteen.