— En siis ollut niinkään väärässä, kun vertasin liettuaa italiaan.
Italia ja latinahan ovat likeistä…
— Herra Dargis, lausui Elina Vuorio äkkiä, — ettekö tahtoisi hiukan tanssia. Saanko minä kunnian?
Naiset katsahtivat toisiinsa, toiset hymähtivät, toiset näyttivät loukkaantuneilta. Elina oli muitta mutkitta katkaissut heidän keskustelunsa! Hänellä oli kuin olikin ne omat pienet päähänpistonsa!
— Kunhan minä vain uskaltaisin, kuului Dargis lausuvan, taluttaessaan häntä keskilattialle päin.
Ja naurahtaen vastasi Elina:
— Uskaliaisuus on tässä minun puolellani! Tiedänhän kyllä, että tulette tanssitaidon luvatuilta mailta. Tietysti me jäykät suomalaiset teidän silmissänne hypimme kuin sammakot. Mutta tahdoin pyytää teitä, jotta tutustuisitte oloihimme, yksin tansseihimmekin, ja tuntisitte olevanne kuin kotona.
— Olen hyvin kiitollinen.
— Minä uskallan ottaa kaikenlaisia oikeuksia teidän suhteenne, jatkoi Elina ja loi häneen ystävällisen, melkeinpä suojelevan katseen, — sillä olemmehan me teidän ensimmäiset suomalaiset tuttavanne, ja koska tänään Yrjön kehoituksesta, kesken väsymystänne, tulitte tänne iltamaan, niin pidän mieluisana velvollisuutena valvoa, ettei teidän tule hyvin ikävä…
— Kaukana siitä, hyvä rouva…
— Tiedättekö, minun on teitä oikein sääli, puhui Elina hetkisen kuluttua. — Olette niin monta kertaa saanut vastata kysymyksiin: "koska tulitte Helsinkiin?" "Kauanko viivytte?" "Miten Helsinki teitä miellyttää?" jne. Mutta kuulkaa, ehkä hiukan odottaisimme, nyt on tanssi kiivaimmillaan. Jos hetkisen juttelisimme, kunnes tulee tilaa…