Elinan oli vallannut sanomaton halu saada avata hänelle koko sydämensä, kertoa sekä menneisyyden että nykyisyyden tapahtumat. Hän oli jo eräänä päivänä vanhasta kätköstä vetänyt esiin päiväkirjansa, merkinnyt siitä pääkohdat ja päättänyt antaa sen Vitoldille. Sitten oli hän kuitenkin hillinnyt halunsa ja heittänyt vihon takaisin laatikkoon.
— Jospa hän lähtisi pois eikä ikinä palaisi, äänteli hän hiljaa itsekseen ja pysähtyi katselemaan ulos ikkunasta. — Tai kun minä voisin paeta jonnekin, kauas, kauas pois. Ehkä silloin unohtaisin!
Hän ei ollut ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun, kun telefoni soi.
Jollei hän ennestään olisi ollut niin levoton, niin olisi hän epäilemättä pelästynyt. Näin varhain ei heille yleensä kukaan soittanut.
Se oli Dargis.
— Minun pitäisi saada tavata teitä, puhui hän nopeasti, — sillä minun täytyy aamujunalla lähteä kotiin Liettuaan. Sain yöllä sähkösanoman. Voinko tulla nyt heti?
— Voitte tietysti, mutta Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?
— Saamme sitten puhua, kun tulen.
Elina jäi hätääntyneenä seisomaan keskelle lattiaa. Hän menee siis eikä ehkä koskaan palaa… Mutta mitä, mitä siellä on tapahtunut?
Hän sai ajatuksensa järjestymään sen verran, että herätti palvelijan ja käski keittää kahvia. Sitten hän henkeä pidätellen asettui ikkunaan odottamaan Dargista.