— Ette varmaankaan palaa! pääsi Elinalta katkonaisesti.
Hänet valtasi äkkiä suuri riemu. Tuntui siltä, että koska he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran, niin hän saa puhua suoraan. Sillä muutoin jäisi hänen sydämelleen kuin kivi, joka siinä painaisi koko elämän ajan. Hänen täytyy saada puhua…!
— Vai teenkö minä väärin? äänsi hän samassa ja hymy katosi hänen huuliltaan.
Dargis oli ääneti seurannut hänen kasvojensa ilmeitä.
— Mikä on oikein, mikä väärin? huudahti hän. — Meitä on kielletty katsomasta toisen vaimoon, mutta meille on samalla annettu lupa rakastaa.
Hän iski Elinaan silmänsä ikäänkuin upottaakseen hänet sielunsa syvyyksiin, mutta vei sitten vain kätensä silmilleen ja hengitti syvältä.
— Vitold Dargis, kuiskasi Elina, — sydämeni on niin täynnä, tahtoisin puhua, mutta en löydä sanoja!
— Ne tulevat tavallisesti sitten, kun on myöhäistä.
Kalliit hetket kuluivat. He tunsivat sen ja seisoivat huulet pusertuneina kiinni.
— Kuulkaa, alkoi Elina vihdoin, — minä tahtoisin antaa teille jotakin muistoksi. Saankohan…?