Hetkisen kuluttua ovat he laulukirjasta tavanneet laulun, jota kansanopistossa usein laulettiin ja heidän nuoret äänensä täyttävät kaikuvan salin. Iida seisoo heidän joukossaan, vuoroin silmäillen sydänmaista maisemaa, jota aurinko kultaa, vuoroin noita nuoria, jotka laulavat…
Heillä on täällä paljon vaikeuksia, heitä ei ymmärretä eikä heidän harrastuksiaan tunnusteta. Mutta heitä on jo kantajoukko. Kipuna on syttynyt sydänmaahan eikä se sieltä sammu, vaan hehkumistaan se hehkuu, kunnes leimahtaa liekiksi. Heidän joukkonsa tulee, jos he vain hyvällä esimerkillä ja kestävällä innolla jaksavat toimia, kasvamistaan kasvamaan. Ehkä jo parinkymmenen vuoden kuluttua jokainen lapsi täällä saa nauttia koulun siunausta, ehkä silloin valkea lakki koristaa monen neidon ja nuorukaisen päätä… Ehkä juuri täältä, pitäjän itsenäisten talonpoikien kulmalta nousee se hengen aateli, joka pitäjäläisille näyttää, ettei nimi eikä synnynnäinen sääty eikä raha ihmistä aateloi, ettei muodikas puku eikä ylellisyys tavoissa korota häntä sivistyneiden luokkaan, vaan että hengen aateliin ja tosisivistykseen kuuluu paljon, paljon enemmän…
Iida katselee noita nuoria, joiden rinnat innostuksesta kohoavat, ja hänet valtaa suuri onni. Hänen tekisi mieli jäädä tänne sydänmaalle heidän kanssaan, heidän ja heidän siskojensa rinnalle tekemään työtä, kunnes hänenkin kouransa kävisivät työnteosta koviksi kuten heidänkin ovat…
He kertovat, että ovat valmistaneet ohjelmaa hänelle avuksi. Heikkilällä on puhe ja runo ja pari noista muista miehistä on valmistanut vuorokeskustelun.
Mutta jo alkaakin saliin kerääntyä yleisöä — kuinka toisenlaista kuin eilinen yleisö! Eroa on vaatteissa ja ulkonaisessa käytöksessä, mutta vielä enemmän kasvoissa. Näille ihmisille on helppo puhua, heidän kasvojensa ilmeessä on jotakin, joka antaa sanoille siivet. He eivät ole vilkasta väkeä, joka ensi hetkessä viehättyisi, mutta he ovat jykevää kelpo väkeä, joka on tottunut ajattelemaan, arvostelemaan ja järkevästi käsittämään asiat. Heissä on riippumattomuuden leima, he tietävät arvonsa, tietävät tulevansa omillaan toimeen.
Aika rientää kuin siivillä. Iida ei huomaa sen kulkua. Niin paljon on hänellä puhumista noille isännille, emännille, heidän perheilleen ja palvelijoilleen. He käsittävät hänet, hän saattaa heille puhua suoraan. Hänen kirjavarojaan menee kaupaksi suuret määrät ja onnellisena, miltei kaipauksella jättää hän Hirvijärven.
Ilta on ihana. Auringon laskettua on pakastunut, taivaalla ei näy ainoatakaan pilveä, ainoastaan ruskoja, jotka hohtavat punaisissa, sinertävissä ja kullankarvaisissa väreissä, vähitellen himmetäkseen vastaanottamaan tähtiä. Ilma on läpikuultavaa; joka siemauksen mukana luulee hengittävänsä keuhkoihinsa nuoruutta ja terveyttä.
Tie Hirvijärveltä Tuuloisiin ei ole peninkulmankaan pituinen, mutta siihen kului monta tuntia. Peltojen poikki kulki pari jälkeä ja hevonen asteli siinä askel askeleelta, vaipuen kinoksiin vatsaa myöten. Yli aidan, josta ainoastaan seipäät näkyivät, laskeuduttiin niitylle, siitä taas mäelle, ajettiin useiden pihamaiden poikki, reki kallellaan, lakkaamatta ollen vaarassa kaatua. Äkkiä loppuivat jäljet ja hevonen tupsahti suinpäin hankeen. Ei ollut muuta neuvoa kuin riisua se, kääntää reki ja lähteä takaisin. Mutta pian löytyi metsästä hyvä tie ja se vei, kuperkeikkoja tuottamatta, perille asti.
Tuuloinen on kyllä talo, mutta se ei ole niitä suuria kartanoita, siihen ei kuulu kuin noin kaksikymmentä torppaa pitäjän äärimmäisessä päässä.
Torpparit ovat köyhää, nöyrää väkeä, joiden koko ajan anastaa taistelu jokapäiväisestä leivästä. He kuuntelevat kyllä hartaasti, mitä neiti heille tuossa puhuu, mutta tuntuu siltä kuin eivät he voisi arvostella, mitä heille sanotaan eivätkä pystyisi puhuttua käsittämään. He kuuntelevat häntä mielellään, sillä moni näillä seuduin muistaa hänet lapsuudenajoilta. Kalliolan kartano ei ole tästä hyvinkään kaukana. He ovat tulleet tänne uteliaisuudesta, näkemään miltä hän nyt näyttää.