Iida tuntee sen. Hän pukee sanansa niin yksinkertaiseen muotoon kuin suinkin, hän koettaa sanoa sanottavansa hauskasti ja voimakkaasti, mutta tuon tuostakin haukottelee joku tai alkaa kuiskaten jutella naapurinsa kanssa.
Noilla raukoilla on hyvä tahto, he ovat nöyrää väkeä, mutta he eivät jaksa kuunnella eivätkä pysty käsittämään. He tekevät parastaan, he uhraavat roponsa kirjoihin, tulevat ystävällisesti neitiä kiittämään ja vanhat tuttavat itkevät mielenliikutuksissaan.
Muiden joukossa on muuan Malakia Koivula, jonka Iida muistaa vallan hyvin. Äiti auttoi häntä joskus, vaikkei hän alustalaisiin kuulunutkaan, sillä hän oli aina niin köyhä ja surkea. Nyt on hän käynyt entistä kalpeammaksi ja laihemmaksi…
Hän muutti tänne toisesta päästä pitäjää. Hänellä ei ollut edes hevosta, vaan omien olkapäittensä päällä hän ja hänen vaimonsa kantoivat hirret uuteen kotiinsa. Metsä aukaistiin pelloksi ja pellon laitaan nousivat hökkelit, pirtti, jossa oli pari korttelin korkuista ikkunaa, aitta, sauna ja navetta. Torpan nimeksi pantiin Koivula.
Halla rupesi sitten jokavuotiseksi vieraaksi. Uutinen oli lopussa jo ennen kuin ensi lumi oli langennut. Puute toi mukanaan taudin ja lasten parvi yhä lisääntyi. Miehellä ei, kun hän meni taloon suorittamaan veropäiviään, koskaan ollut kontissaan muuta evästä kuin leipä, kuiva reikäleipä. Olihan Koivulassa lehmä, mutta lapset tarvitsivat maidon, eikä sitä niin paljon tullut, kun ei ollut, mitä syöttää lehmäraukalle.
Yhteen aikaan oli Koivulassa hevonenkin, Tähti niminen, koska sillä oli valkea pilkku otsassa. Malakia oli ostanut sen pienenä varsana eikä siitä koskaan tullut täysikasvanutta hevosta. Se surkastui ennenaikojaan, sillä siinä iässä, jolloin muut hevoset viettävät aikansa syömisellä ja huolettomalla kisalla, kynti Tähti jo kangasta ja kuljetti jyviä myllyyn. Koivula ei ollut paha mies ja häneen koski, kun hän näki Tähden kokonaan seisahtuvan kehityksessään ja vanhan takun aina rehoittavan sen selässä. Mutta mitä tehdä, köyhällä ei ole varaa pitää joutilasta karjaa!
— Heitä sinä koko Koivulasi, sanoi isäntä, — ja rupea muonamieheksi taloon. Saat asua lämpimässä pirtissä eikä ruo'asta tule koskaan puutetta. Paljon huolettomammille päiville pääset.
Koivula kyllä ymmärsi, että isäntä tarkoitti hyvää. Mutta mikä lienee vetänyt yhä vain kuokkimaan sitä sarkaa, jonka itse korvesta oli raivannut…
— No, vieläkö se Malakia yhä on Koivulassa? kysäisee neiti tervehdittyään.
— Siinähän minä vielä, vastaa mies, vieden työssä kangistuneen käden silmäkulmaansa kohti. — Eihän siitä tahdo hennota luopua niin kauan kuin isäntä vain pitää…